Mikään muu yksittäinen asia ei ole vaikuttanut elämääni enempää, kuin äitiys. Äitinä olen saanut kokea kaikki ihmisyyden tunteet. Muistan elävästi, kun sain tietää odottavani vauvaa. Asia oli mielessäni jatkuvasti. Joka puolella tuli vastaan odottavia äitejä ja lastenvaunuja. Muistan niitä monia hetkiä, kun silittelin vatsaani ja lauloin vauvalleni. Hän rauhoittui myöhemmin niihin samoihin lauluihin. Kun näin vauvani ensimmäisen kerran, purskahdin itkuun onnesta ja rakkaudesta.
Mieleeni nousee myös hetkiä, jolloin olen kokenut olevani maailman huonoin ihminen. Jonain hetkenä, kun on tarpeeksi väsynyt, ei enää osaa hillitä itseään. Äitinä olen saanut pahimmat hermoromahdukseni. Olen ollut ärsyttävin ihminen, mitä maa päällään voi kantaa. Olen käyttäytynyt huonosti ja valittanut ihan tyhjänpäiväisistä asioista. Olen myös ryöminyt lapseni edessä ja pyytänyt häneltä anteeksi.
Äitiys saa minusta esiin kaikki puolet. Pehmeimmät ja kauneimmat, rosoiset ja rumimmat. Mutta silti, minä rakastan olla äiti. Minun kuuluu olla juuri näiden tyttöjen äiti ja vaikka täydellisyyteen onkin vielä pitkä matka, niin totisesti äitiys on antanut minulle valtavasti! Kymmenen vuotta äitinä on humpsahtanut hujauksessa. Usein nykyään ihmettelen sitä, minne aika oikein juoksee.
Juhlimme syntymäpäivää yökyläsynttäreillä Paaniemessä. Työnantajani tarjosi minulle mahdollisuuden viettää juhlat siellä ja niin olimme siellä yötä viidentoista tytön kanssa. Nautimme hyvää ruokaa ja kakkua, saunoimme ja uimme ja paistoimme lättyjä ja makkaraa nuotiolla. Leikimme ja lauloimme. Niin yksinkertainen resepti. Ei mitään ylimääräistä. Ehkä tärkeintä koko juhlissa oli se, että pääsin tutustumaan tyttäreni ystäviin ja heidän perheisiinsä.
Lahjaksi ratsastus
Tyttäreni halusi syntymäpäivälahjaksi ratsastuksen. Ei mitä tahansa ratsastusta, vaan vaellusratsastuksen. Hän halusi lähteä ratsastamaan minun kanssani metsään, ihan kahdestaan. Tai no, tietysti hevosten omistaja voisi lähteä mukaan, sillä emme kumpikaan ole kovin taitavia hevosten kanssa.
Pisan eräratsut oli meille entuudestaan tuttu, sillä kävimme yhtenä kesänä Hiansaaressa pienellä maastovaelluksella. Jo silloin olin niin iloinen siitä, että hevoset saivat viettää luonnonmukaista elämää laiduntaen saaressa. Nyt soitin Tuulia Karppiselle ja sovimme kahden tunnin maastovaelluksesta. Tällä kertaa suuntasimme Marrasjärvelle, jossa olin viimeksi ollut rippileirillä vuonna 1986! Vain tunnin matkan päässä Rovaniemeltä oli hevostila, jossa meitä odottikin kaksi uutta eläinystävää.
Hulda sai rauhallisen lämminverisen ruunan, Fiksun ja minä kiipesin Cagran selkään. Ja niin me ratsastimme kahden tunnin ajan kulkien metsäteitä ja -polkuja pitkin. Pujottelimme välillä puiden välissä ja välillä menimme hiekkatietä pitkin. On uskomatonta saada kokea se, miten ensin itse jännittää selässä, mutta sitten löytää yhteisen sävelen tuon suuren eläimen kanssa. On hienoa saada voittaa oma pelkonsa. Tyttäreni sai minut kokeilemaan maastoratsastusta, minä sain myöhemmin häneltä uskomattoman lahjan.
Istuimme ratsastuksen jälkeen nuotiolla, paistoimme makkaraa ja nautimme kupposet kahvia. Hulda katsoo minua silmiin, halaa ja sanoo: Kiitos, äiti. Sinä olet mahtavin äiti ikinä. Siinä hetkessä kiteytyi kymmenen vuoden kokemukset yhdeksi kultahipuksi, jonka tallensin sydämeni sopukoihin ikuisiksi ajoiksi.
