
Olen Someroharjulla. Armeijan asuntoalueella, jolla olen lapsuuteni asunut. Kuulen, kun joku huutaa kurkku suorana: ASENTOOO! Muutaman sekunnin hiljaisuus ja uusi huuto: LEPO!
Kaksi käskyä. Kun kapiainen huutaa ensimmäisen, nousee muodostelmassa seisovien sotilaiden käsi lippaan. Kun toinen käsky kuuluu, laskeutuu käsi alas ja jalkaterän asento muuttuu muutaman sentin. Niin pieni ero on asennolla ja levolla. Molemmissa silmin nähden hyvä ryhti, lihakset jännittyneinä, kantapäät vastakkain. Asento – sotilaat pidättävät henkeään. Lepo – uloshengitys. Onko lepo asennon vastakohta?
Sydämelleni nousee Äitien lepoloma Norvajärvellä. Ensin jouduin pakottamaan itseni makaamaan ja kuuntelemaan omia ajatuksiani, sillä olin niin levoton. Sitten jäin pohtimaan, miten levoton -sana voikin tarkoittaa juuri sitä, että ei ole lepoa. Sitä vain on ihan levoton. Ja viikonlopun jälkeen levähtäminen tuntuu vain aavistuksen helpommalta.
Niin. Lepoa ilman ei tapahdu mitään. Ilman lepoa ei opi uutta. Ilman lepoa ei saa muutoksia aikaiseksi. Vaikka kuinka liikkuisit, ilman lepoa ei tapahdu kehitystä.
Yksi parhaista lepohetkistä on päikkärit sohvalla viltin alla kuolan valuessa poskelle.
Levolle lasken, Luojani.
Kiitos, että viivähdit tässä pienen hetken. Muistathan levätä?
-Harriet
Tämä kirjoitus on syntynyt Minun tarinani Raamatun inspiroimana -kirjoituskurssilla Oulujoen pappilassa. Kurssin ohjaajana on tarinapappi Satu Kreivi-Palosaari.




