Mikä riemu se koskaan päällä maan on päättynyt kyynelettä?
Eino Leino teki retorisen kysymyksen runossaan Rauhattoman rukous. Ei hän tarkoittanut, että kenenkään tarvitsisi tuohon kysymykseen vastata. Hän vain sarkastisesti toteaa, että syvimmän ilon keskellä voi helposti tulla itku. Minulle kävi niin. Itkin ikävästä, olin iloinen ja surullinen yhtä aikaa.
Olin iloinen hyvästä konserttikokemuksesta. Iloitsin ystävästäni Riikasta, joka konsertoi Rovaniemen kirkossa soittaen urkuja sillä tavalla, ettei kenelläkään jäänyt kysyttävää. Kun hän täräytti Boëllmannin goottilaisen sarjan koraalista ensimmäiset äänet, niin tuntui, että tukka nousee pystyyn. Samanlaista taituruutta saimme kuulla, kun Riikka soitti Eugène Gigout´n Toccatan. Lähdin mielikuvissani 1800-luvun Pariisiin, olin aikamatkalla vanhassa kivikirkossa. Pimeä, kylmä kirkko oli hieman pelottavakin. Kunpa olisin tiennyt, mitä säveltäjä oikeasti mietti teosta tehdessään! Oli miten oli, musiikki vei minut toiseen maailmaan. Pääsin musiikin avulla seikkailulle, jossa aika menetti merkityksensä. Oli mahtava ilta!
Illassa oli toki muitakin sävyjä. Niitä toivat musiikillaan Riikan lapset, Oiva ja Alli. Oiva soitti puhtaasti ja mahtipontisesti trumpettisoolonsa ja voin vain kuvitella, miten hienoa oli saada säestää häntä. Alli esiintyi yhdessä kitaristi Mikael Heikkisen kanssa ja heidän saumaton yhteistyönsä oli hienoa kuultavaa ja nähtävää. Mikä tekstin tulkitsija Alli onkaan, ja mitä värejä ja sävyjä kuulin hänen äänessään! Miten ihanalta näytti kahden nuoren muusikon yhtä aikaa ujo ja silti rohkea esitys. Nautin joka sekunnista!
Sain kunnian juontaa illan ja se oli minulle suuri ilo. Vaikka jännitinkin ja mokasin, niin sain siihen lohdutusta ystävältä. Tuli hyvä mieli rohkaisevasta palautteesta ja koin, että oli tärkeää saada olla juuri siinä, missä olin. Mitä hauskaa täydellisissä suorituksissa on? Elämänmakuinen ilta piti sisällään koko tunteiden kirjon. Ja ilta päättyi kyyneliin, vaikka sydän olikin täynnä iloa ja kiitollisuutta.
Suru on rakkauden ystävä. Suru tulee siitä, ettei saa olla sen kanssa, jota rakastaa. Suru liittyy menetykseen, vaikka tällä kertaa tiedänkin, että kohtaan ystäväni uudelleen. En menetä häntä kokonaan, vaikka hän muuttaa toiselle puolelle maata. Mutta Luoja yksin tietää, miten iso ikävä minulla häntä on jo nyt, vaikkei hän ole vielä lähtenytkään.
Ilo ja suru eivät ole toistensa vastakohtia. Ilon vastakohta on ilottomuus. Surun vastakohta taas suruttomuus. Sekös vasta surullista olisi, ettei tuntisi surua lainkaan. Silloin ei ehkä tuntisi rakkauttakaan.
Kiitollisena jään miettimään ystävääni. Suljen hänet siunaukseen, halaan pitkään ja sanon: Minä rakastan Sinua.
