Äiti. Sana, jonka lapsi oppii ensimmäisenä. Sana, jonka ihminen lausuu viimeisenä.
Sain viettää äitienpäivän enimmäkseen isäni kanssa. Niissä hetkissä sydämeni on iloa täynnä, vaikka eilen olimmekin aika haikeissa tunnelmissa. Naapurissa oli lippu puolitangossa, perheen mummo oli päässyt taivaan kotiin. Äitienpäivä saikin siinä perheessä aivan erilaisen merkityksen. Ehkä sinunkin äitienpäiväsi tuli lopulta erilaiseksi, millaiseksi sen alun perin kuvittelit.
Äitienpäivä mummojen kanssa
Saarenkodilla asukkaat tulivat kuuntelemaan äitienpäiväkonserttia. Myös joitakin omaisia oli mukana. Isä lauloi kauniita kappaleita; Orvokkeja äidille, Laps´olen köyhän Karjalan, Äidin sydän, Kodin kynttilät… Yksi mummoista johti kuoroa, hän heilutti sormeaan laulujen tahtiin. Toinen kuunteli silmät kiinni. Kolmas oli pukeutunut kauniiseen kukkamekkoon ja näytti siltä, että olisi halunnut tanssia. Noista lauluista piirtyy esiin kaunis maailma. Niissä on kuvattuna yksi puoli äitiydestä. Se puoli, joka näkyy äitienpäivänä juhlapuheissa.
Äideissä on kaikki puolet
Jokainen äiti on erilainen. Jos mietit omaa äitiäsi, sitä ihanaa versiota hänestä, alat varmasti hymyillä. Tuoksuuko pulla? Miten muistelet häntä? Entä sitten, kun muistat tilanteen, jota et ikinä olisi halunnut elää. Äitisi ehkä kohteli sinua huonosti. Se sattui. Et unohda sitäkään. Mutta tärkeintä onkin antaa anteeksi.
Siinä kohtaa, kun meistä tulee äitejä, näemme varmasti itsessämme uusia ominaisuuksia. Äidissä voi asua suojelija tai leijonaemo. Meissä voi olla tuo ihana pullantuoksuinen äiti. Voiko olla suurempaa kipua, jos emme onnistu tulemaan äideiksi, vaikka se olisi suurin haaveemme. Äitiys koskettaa mietä kaikkia.
Ihan niin kuin ihmisenä olemisessa, äitiydessä on omat vaikeat puolet. Kun käyttäydymme huonosti ja todistajina ovat omat lapsemme, nousee pinnan alta ahdistava syyllisyys. Sitä ei ole helppo kohdata itsessään. Ajattelenkin, että äitinä olemisen rikkaus on siinä, että lastemme kautta joudumme kohtaamaan omat mielemme suohaudoissa möyrivät möröt. Siinä kohtaa, kun olen ollut huutava äiti ja kiukutteleva äiti, ei käyttäytymiseni olisi kestänyt kenenkään muun tarkastelua, kuin lasteni. He ovat nähneet minussa kaikki puoleni. Ja silti he rakastavat minua.
Kaikki olemme äidistä syntyneitä. Jokainen ihminen on naisen kohdussa kasvanut yhdeksän kuun kierron aikana juuri sellaiseksi, kuin tarkoitettu on. Ja vaikka kaikki maailman 7 miljardia ihmistä on periaatteessa erilaisia, on meissä myös paljon yhteistä. Jokainen ihminen on äidistä syntynyt. Kun mennään ihmisen sisälle tarpeeksi syvälle, siellä kivijalassa on jotakin sellaista, joka yhdistää meitä kaikkia. Syvä nähdyksi, kuulluksi ja kohdatuksi tulemisen tarve.
Maksamme velkaa
Ikäihmisiä kohdatessa näkee selvästi sen, miten aikuiset maksavat äideilleen velkaa. He huolehtivat äideistään, koska äiti on kerran huolehtinut heistä. He pitävät sylissä, sillä he ovat itsekin aikanaan päässeet syliin. Kun pieni vauva on äitinsä käsivarsilla, avaa silmänsä ja näkee äidin rakastavat kasvot, hän kasvaa aikanaan täyteen mittaansa. Juuri rakkaus kasvattaa häntä luottamukseen ja vuorovaikutukseen. Hän oppii hymyilemään äidilleen, saa hymyn takaisin. Voi, miten iloiseksi äiti tulee, kun vauva jokeltelee hänelle. Se ruokkii häntä entisestään ylittämään itsensä. Sydämeni täyttyy surusta, jos lapsi ei saa tätä rakastavaa katsetta koskaan kokea.
Kuulen lapsen itkua. Lopeta tuo märinä, äiti määrää. Äiti osoittaa lapselle vihaa, koska lapsi itkee. Tai näin lapsi luulee. Todellisuudessa äidillä itsellään on paha olla ja hän purkaa tuota pahaa oloa lapseensa. Lapsi yrittää lopettaa itkun, nieleskelee kyyneleitään, sillä hän tuntee, ettei hänen itkunsa ole hyväksytty. Hänen itkunsa tekee äidille pahan olon. Tuo äidin paha olo täytyy johtua minusta, ajattelee lapsi. Ja hän yrittää olla itkemättä. Tai hän itkee yksin. Hän ei voi nähdä itseään ennen, kuin hänet on nähty. Emme näe itseämme, ennen kuin joku muu on nähnyt meidät.
Mitähän tänään sanoisin pikku Harrietille? Näen pienen kiharapään itkemässä isän kainalossa. Tytöllä on äitiä ikävä. Siihen ikävään ei auta mikään muu, kuin äidin syli. Se ikävä jää kaihertamaan ikuisiksi ajoiksi lapsen sydänalaan, mutta ei tee sinne pesää siksi, että joku muu rakastaa lasta. Lapsella on isä. Ja äitikin, itse asiassa kaksi. Isä vakuuttaa, että äiti rakastaa. Ja lapsi ymmärtää sen vasta sitten, kun hänestä itsestään tuli äiti.
