Minun pieni tyttäreni on koululainen. Ensimmäisenä koulupäivänään saatoin hänet koulun pihalle. Hän näytti niin pieneltä suuressa ihmisjoukossa, suuri Kånken -reppu selässään. Silti hän koki suurta iloa ja jännitystä. Mitä tekee äiti? Itkee. Ei nyt ihan suoraa huutoa, mutta salaa nieleskellen, niin kuin tapana näytti olevan. Lapsi vilkutti minulle mennessään sisään. Hän näki silmieni kostuvan ja yritti senkin takia olla mahdollisimman reipas.
Koulun aloittaminen on tärkeä virstanpylväs lapsen elämässä. Tilanne tuo mieleen omat koulukokemukset ja jollakin tapaa tunnen sydämessä haikeutta. Minulla ei olekaan enää pikkulapsia. Yksi elämänvaihe päättyy ja toinen alkaa, elämä on luopumista. Eikä päiväkodista kouluun hyppääminen ole mikään pikku juttu.
Päiväkodista aikuinen saa melko tarkan raportin siitä, miten päivä on mennyt. Nyt tämä kaikki tieto ja jännittävät yksityiskohdat täytyy lypsää lapselta, joka ei meinaa niitä muistaa. Minun täytyy vain luottaa, että asiat hoituvat. Lapsella itsellään on koko ajan enemmän vastuuta monista asioista. Kouluun jäi ensimmäisellä viikolla yksi sateenvarjo, yksi takki ja kahdet hanskat. Harjoittelemme asioiden muistamista.
Iloa arkeen
Lapsi näyttää iloitsevan uudesta roolistaan. Lapsen tunteet ovat aina aitoja, niihin on pakko luottaa. Yritän saada tarttumaan tuon ilon itseeni ja omaan syksyyni, olemalla ilon lähellä se tarttuu ja leviää!
Haastattelen lastani. Hänestä välitunti on tosi kiva tunti, päiväkodissahan ei ollut välitunteja. Liikuntatuntia hän odotti ja musiikin tunti oli ollut hauska. Ruoka ei ollut oikein maistunut, tarjolla oli ollut outoja makuja.
Tervetuloa arki koululaisten kanssa! Paljon on muistettavaa äidilläkin. Elämä sujuu hyvällä ennakoinnilla, mutta se vaatii paljon työtä. Illalla jo laitamme valmiiksi aamun vaatteet, pakkaamme repun ja päällystämme uudet kirjat. Aamulla on rauhassa aikaa nauttia aamupala ja tehdä muut aamun touhut. Kunpa koulu säilyisi aina sellaisena paikkana, että sinne on kiva mennä.
