Viha on voimakas sana. Käytin sitä otsikossa tietoisesti, sainhan sitä kautta sinut siirtämään silmäsi leipätekstiin. Mietit varmaan, että mitä minä vihaan. Mitä sinä vihaat?
Mieleen nousee nuoruuden ”Ystäväni -kirjat”. Niissä kysyttiin sitäkin, että mitä vihaat. Yleensä vastaukseni oli, että käärmeitä ja hämähäkkejä, mutta vihasin myös tillilihaa ja hiihtämistä. Musiikki oli pelastanut minut kuntoilulta, en nuorena oikeastaan koskaan harrastanut liikuntaa. En tuolloin vielä osannut vihata juoksua, koska en juuri juossut. Jos piti yrittää, se tuntui kauhealta.
Kerroin itselleni tarinaa, etten ole liikunnallinen. Minua ei koskaan syytetty siitä, eikä kukaan oikeastaan edes vaatinut minua liikkumaan. Se ei ollut mikään miinus tai huono piirre minussa. Perheessämme ei ole vain ollut tapana juuri harrastaa liikuntaa. Muistan lapsena, miten naapurin Irkku kävi lenkillä ja kysyin äidiltä, mikset sinä käy. ”Vielä nyt tässä lenkille, kun koko ajan saa juosta paikasta toiseen”, äiti tiuskaisi laittaessaan korkokenkiä jalkaan. Edessä oli iltavuoro Upseerikerholla. Äiti teki kahta työtä. Päivät hän myi kapiaisille, poliiseille ja papeille virkavaatteita Valtion pukutehtaalla. Illalla hän teki töitä Upseerikerholla tarjoilijana.
Kun ihminen joutuu ottamaan juoksuaskelia, on hänellä luultavasti kiire. Hän juoksee ehkä bussin perässä tai hissiin juuri, kun ovi on menossa kiinni. Lasten juoksu sen sijaan on yleensä vapaaehtoista. Lasten juoksussa kulminoituu vapaus ja ilo. Missä vaiheessa ihminen sitten lopettaa juoksemisen? Hyvä kysymys. Parempi kysymys on se, milloin hän aloittaa sen uudelleen.
Minä aloin juosta, koska halusin hengästyä. Halusin kokeilla rajojani ja mitata voimiani. Halusin pudottaa painoa ja voida hyvin. Mittari näytti, että juoksu kulutti enemmän kuin kävely. Raadollista. Juoksusta tuli hyvä olo. Ei juostessa, mutta juoksun jälkeen.
Aloittaminen oli kaikkein vaikeinta. Itse asiassa aloitin juoksemisen kävellen. Kävelin säännöllisesti joka päivä niin kauan, että aloin haluta juosta. Alkuun voimaa ei juuri lainkaan ja juoksin niin hitaasti, että sauvakävelijät kiilasivat ohi. Hengästyin helposti ja jalat tuntuivat raskaalta. Jo lyhyen ajan jälkeen huomasin, miten juoksu alkaa kulkea. Kun ensin juoksen vain kaksi lampunväliä, menee parin viikon päästä jo viisi ihan kevyesti.
Minusta on ihana juosta yksin. Saan tuolloin olla ihan rauhassa ja yleensä kuuntelen äänikirjaa. Joen rannassa usein laitan kirjan paussille. Aika usein juostessa saan ajatuksia, joita laitan ylös heti kotiin tultuani. Esimerkiksi näitä blogin aiheita syntyy usein juoksulenkillä. Kun lenkille lähtee äkäinen akka, tulee takaisin kotiin huomattavasti helpommin lähestyttävä nainen.
En haaveile maratonista, vaikka minulla on ihan hyviä kokemuksia Naisten kympistä ja Likkojen lenkistä. Nyt korona-aikaan massatapahtumat eivät kiinnosta, mutta olen alkanut pitää juoksemisesta. Olen jo niin hyvässä kunnossa, että kymppi menisi – ei helposti, mutta menisi. Silti juoksen mieluummin vaikka seitsemän. Siitä saan sen, mitä juoksulta kaipaan – eikä minun sen takia tarvitse vihata mitään. Olen kateellinen niille, jotka pystyvät juoksemaan maratoneja ja kannustan heitä sydämestäni. Ehkä minäkin joskus.
Liikkumisen iloa tähän viikkoon!
-Harriet
