Toivon sanoja

Kirjoitan tämän tekstin esimieheni rovasti Kari Yliräisäsen kunniaksi. Piispa Samuel Salmi siunasi hänet eilen Rovaniemen seurakunnan kirkkoherran virkaan. Kirkkoherra sai kiivetä saarnastuoliin, hän puhutteli sieltä minua.

Pikku pääsiäinen

Sunnuntain aiheena oli Jeesus antaa elämän. Evankeliumitekstien vuoksi tätä sunnuntaita on kutsuttu syksyn pääsiäiseksi. Kertomuksessa Jeesus sääli leskiäitiä, joka kantoi kuollutta poikaansa. Ja niin Jeesus herätti leskiäidin ainoan lapsen kuolleista.

Samalla kun Jeesus herätti pojan kuolleista, antoi teko myös äidin elämälle kokonaan uuden suunnan. Poika sai elämälleen jatkoajan, mutta mihin? Hän pääsi huolehtimaan äidistään. Hän pääsi näyttämään äidilleen rakkautensa ja kunnioituksensa.

Oivalluksia kirkon penkissä

Kaikkein eniten minua puhutteli se, miten näin kirkkoherran äidin liikuttuvan, kun hän kertoi, miten tärkeä päivä tämä oli hänelle. Äiti on jo iäkäs, valkotukkainen ja tarvitsee apua liikkuakseen. Siitä huolimatta hän halusi olla poikaansa tukemassa ja oli koko päivän mukana juhlallisuuksissa. Heti saarnan alkuun oivalsin, ettei kirkkoherra saarnannut vain seurakunnalle. Kirkkoherra puhui myös äidilleen.

Kari Yliräisänen puhui lempeään tapaansa, rauhallisesti ja selkeästi, hellästi ja hienotunteisesti. Hän puhui elämästä ja kuolemasta. Hän puhui ihmiselle ja sydämelle, joka kaipaa, kärsii ja pelkää kuolemaa. Hän puhui sille, jonka usko horjuu. Hän rohkaisi sanomalla: uskoa on heikkokin usko. Hän puhui sille, joka miettii elämän tarkoitusta. Ikään kuin hän olisi halunnut sanoa äidilleen: Äiti, minä rakastan sinua. Ja minäkin pelkään kuolemaa. Mutta meillä on toivo iankaikkisuudesta!

Kirkkoherra saarnasi samalla myös tyttärelleen. Kertoi hänelle ajatuksiaan elämän tärkeistä asioista. Oli puhuttelevaa nähdä, kun seurakuntapastori Ilona Yliräisänen pääsi kätten päälle panemisella siunaamaan oman isänsä kirkkoherran virkaan. Hengitin syvään ja samalla hetkellä siunasin ajatuksissani omaa isääni.

Me emme ole tottuneet näkemään kuolleiden heräämisiä. Kuolema pelottaa meitä. Me emme ole kuoleman asiantuntijoita, vaikka seurakunnassa työskentelemmekin. Kuolema itsessään on tapahtuma, josta meillä on hyvin vähän tietoa. Kuolema pysäyttää sen, mitä on. Tilalle jää usein suru ja ikävä. Me ihmisinä voimme näissä hetkissä olla kuuntelemassa tai lohduttamassa. Voimme tuoda elämään valon pisaroita tai lohdun välähdyksiä – siinä onkin koko kirkon ydintehtävä. Kirkko on toivon viestijä. Kirkko rohkaisee meitä toivoon ja elämään!

Toivon sanoja

Me voimme viestiä toivosta olemalla toisille hyödyksi. Voimme lausua toisillemme toivon sanoja. Siinä on jo ihmiselle kylliksi. Voimme tartuttaa myönteisiä tunteita ja voimme lohduttaa sitä, jolla on paha olla. Voimme ainakin yrittää keventää toisten ihmisten liian raskaita reppuja. Kaikki, mitä tarvitsemme, on meissä jo nyt.

Minä sain juhlassa laulaa psalmista 139: Äitini kohdussa olet minut punonut. Sisintäin myöten olet minut luonut. Ajattelin kirkkoherran äitiä. Samalla ajattelin omaa äitiäni ja sitä, että kun hän syntyi oman äitinsä kohdusta, siellä olin mukana myös minä. Eikö se ole ihmeellistä!