Pari viikkoa sitten sain sydämelleni mennä käymään vierailulla kesäisäni Reijon luona. Niin suuntasimme sinne Huldan kanssa, yllätysvierailulle kesäiltana. ”Halimotti!” Hän nauroi ja pääsin karhunhalaukseen. Istuimme ja juttelimme siitä, miten hyvän elämän hän on saanut elää. Miten rikasta elämä on ollut maatilalla ja miten paljon on aina ollut työtä. Ja millaista oli, kun minäkin siellä kesiäni vietin. Ja miten Hulda muistuttikaan minua! Hän otti ensimmäiset saappaat, jotka eteisestä löysi ja lähti heti etsimään kissoja ja kanoja. Eikä hän kulkenut kävellen, hän kulki hyppelehtien. Ihan niin kuin minä.
Suruviesti
Kaksi viikkoa tämän jälkeen saimme musertavan viestin. Kesäisäni Reijo on kuollut. Hän sairasti kyllä monia sairauksia, mutta silti kuolema tuli niin yllättäen. Isä soitti minulle. Kertoi itkien Reijon kuolemasta. Vielä tänäänkään hän ei ollut soittanut isosiskolleen Liisalle, isä on niin herkkä. Hänelle tulee paha mieli, kun rakkaat ihmiset surevat. Ja suree hän itsekin, ystäväänsä ja ensimmäistä työnantajaansa. Reijo oli palkannut isän tekemään tiiliä, vaikkei isä ollut kuin kolmentoista vanha. Jo silloin heillä löytyi yhteinen huumori. Eräänkin kerran he paransivat maailmaa, tosin aika usein myös nauttivat Reijon tekemää sahtia.
Reijo teki ikänsä kahta työtä. Maatilan töitä ja lisäksi vielä töitä paperitehtaalla. Tuntui hullulta kuulla Reijon kuolinpäivänä uutinen, jossa Metsä Board ilmoitti aikovansa lopettaa paperin valmistuksen Hämeenkyrössä sijaitsevalla Kyron tehtaalla. Vaikka viime vuosina terveys ei ollut kaksinen, ei Reijo ikinä valittanut! Hän etsi aina asioista valoisia puolia.
Reijolla oli komea bassoääni. Viime vuosina hän lauloi kuorossa. Kerran hän opetteli laulamaan Kulkuset väärin päin! Setkukul, setkukul, muinrie leekäihelk… Hän keksi kaiken maailman lempinimiä rakkailleen ja iloitsimme hänen nimiväännöksistään ja ulkomaalaisten nimien lausumisestaan. Mutta nyt elämä jatkuu ilman Reijoa.
Muisto Reijosta elää lapsissa ja lastenlapsissa, jopa lastenlastenlapsissa. Onneksi on suuri perhe. Sisaruksilla ja heidän lapsillaan on suuri yhteinen suru surtavanaan ja onneksi he saavat olla yhdessä, surra yhdessä. Liisa-täti ottaa halaukseen lapsensa vuorotellen, suureen syliin mahtuvat kaikki. Me muut serkut yritämme lohduttaa ja auttaa.
Vielä nyt suru tekee hirvittävän kipeää. Se on kuin sydämessä kiertävä kolmio, joka raapii terävillä kärjillään. Mutta vähitellen kärjet kuluvat yhä tylpemmiksi, kunnes lopulta kolmiosta tulee pyöreä. Se jatkaa pyörimistään, muttei sitten enää tuota kipua. Hitaasti, ajan mittaan suru muuttuu.
Jonakin päivänä, ehkä vuosien päästä ilo siitä mitä on, peittää alleen kaipauksen siihen, mitä ei ole. Ja surusta onkin tullut sydämeen kätketty aarre.
Mutta nyt on aika surra. Lämmin osanotto surussasi, minä suren kanssasi!
Ja rukoilen. Ja luotan siihen, että jonain päivänä kohtaamme jälleen.
