Tämä viikonloppu on ollut ihmeellinen. Olen saanut seurata serkusten leikkejä, kun olemme olleet mummolassa yökylässä kaikkien siskojeni lasten kanssa. On tärkeää, että serkut oppivat tuntemaan toisensa hyvin. Suku on rakas! Tuo sukurakkaus tuntui niin konkreettisesti myös sunnuntaipäivän seikkailussa, jonka sain tehdä juurilleni Kittilän suuntaan.
Kirjoitin täällä Kertusta. Olen puoli vuotta elänyt elämääni tietäen, että hän on elämässäni. Hän on kuin minä, samanlainen luonnonlapsi. Hän tarttui minua kädestä ja saatteli minut sukulaisteni luokse.
Vilma-mummo, isotätini
Tapasin hänen äitinsä, minun isotätini! Ihana täti! Hän on ihan niin kuin mummo, mutta hänen sydämensä on täynnä lempeyttä ja ymmärrystä. Hänen sylinsä on auki. Hänen silmänsä kostuivat heti, kun hän katsoi minua. Hän näki minussa jotakin, ehkä itsensä, ehkä siskonsa – sukulaisen joka tapauksessa. Ja minä istuin hänen talossaan yhden kokonaisen päivän – ja siinä oli hyvä olla.
Hän oli valinnut oman tiensä. Tuo tie ei ole ollut helppo, mutta hän ei valita. Vaikeiden asioiden keskellä hän on päättänyt nähdä tilanteessa kuin tilanteessa jotain hyvää – ehkä juuri siksi hän on tänä päivänä niin vahva ja voimakas. Terve ja täynnä positiivista energiaa. Voiko ilo olla sydämen valinta? Voi! Ja tuo ilo näkyy paitsi hymyssä, myös kimmellyksenä kyynelissä.
Kohta pirttiin asteli Kertun isosisko. Katsoi minua ruskeilla silmillään, hymyili. Hän on veistoksellisen kaunis. On outoa olla tilanteessa, jossa kokee, että juuri siinä kuuluu olla – vaikkei tunne ketään. Tai ei pitäisi tuntea, mutta kuitenkin tuntuu kumman tutulta. Ja kohta me istumme siinä saman pöydän ääressä kaikki isotätini tyttäret, paitsi yksi, joka on liian nuorena saanut kutsun taivaan kotiin. Yksi lause loppuu ja toinen alkaa. Iloinen puheensorina täyttää pirtin. Isotäti näyttää onnelliselta, näin juuri pitää olla.
Aika lensi
Päivä kuluu kuin siivillä. Juttelemme, juttelemme. Nauramme ja juttelemme. Hiljenemme ja juttelemme. Löydämme risteäviä kohtia poluiltamme ja punomme elämämme kudelmaa, joka on tehty samasta langasta. Juomme monta pannua kahvia, juhlimme elämää täytekakulla. Lappilaisessa pitopöydässä on monenlaista tarjottavaa. Opin ymmärtämään paremmin itseäni. Näen kuvan mummoni isoäidistä ja kuulen millainen äitini oli nuorena. Olen vakuuttunut siitä, että äidin rakkaus kantaa kaiken yli. Käyn hautausmaalla kuulemassa kuka kukin oli. Siunaan kaikki, keneen tänään sain tutustua ja jään miettimään, mitä nämä ihmiset minusta ajattelevat.
Ihana isotäti.Kohta pihallani kasvaa vadelma. Kukaan ei tiedä, mistä sen ihan ensimmäinen siemen on lentänyt, mutta minä tiedän siitä paljon. Se on vadelma, jonka minun äitini on tuonut omien vanhempiensa pihalta serkkunsa pihaan. Tuntuu merkitykselliseltä katsoa, jaksaako tuo vadelma lähteä kasvuun täällä, minun pihallani.
On raskasta ajatella, että elämme vain tämän elämän,
että päivät lentävät kuin linnut,
eikä meillä ole aikaa
toinen toisillemme.
Oiva Arvola
Kiitos sinulle, sukulaiseni, johon sain tutustua tänään. Kiitos sinulle, joka luit blogini. Ja kiitos, Kerttu. Ilman sinua tämäkin päivä olisi tällaisenaan jäänyt kokematta.
