Sinivalkoisissa joulutunnelmissa

Neljän kirkon konserttikiertue on takana ja nyt on aikapysähtyä miettimään, millainen kokemus Sinivalkoinen joulu meidän perheelle oikein oli. Päällimmäinen tunne on kiitollisuus. Niin moni oli valinnut viettää iltaa meidän kanssamme, laulujamme ja tarinoitamme kuunnellen.

Sinivalkoista unta nukkuu sotilaat, heidät hellästi kätkee syli synnyinmaan. Sinun vuoksesi myös kerran taistelivat, miehet jotka maataan rakastivat.

Jouni Hagström

Isän ääni soi edelleen upeasti! Hänen ylväs, sotilaallinen olemuksensa herättää kunnioitusta ja kun hän laulaa, pääsee kuulija ihan toiseen maailmaan. Konserttien kautta ymmärsin taas aivan uudella tavalla sen, miten merkityksellistä on saada olla juuri tämän isän tytär ja omien tyttärieni äiti.

Sisukas Sieppijärvi

Ensimmäinen konsertti oli Sieppijärven kirkossa. Isä ja äiti ajoivat suoraan hautausmaalle, sytyttivät kynttilän Augusti –papan haudalle ja sanoivat: Hyvää itsenäisyyspäivää, veteraani! Pieni hiljainen hetki. Tuo herkkä tunnelma tarttui meihin. Tuntui hyvältä laulaa Sieppijärven kirkossa. Silloin, kun Sieppijärvellä tapahtuu jotakin, sinne kokoontuu koko kylä. Niin itsenäisyyspäivän aattonakin oli paljon väkeä koolla, vaikka lumipyry varmasti vaikeutti sivukyliltä tulevien matkaa.

Muistan lapsena, kun lähdimme aina joulun viettoon mummolaan. Pirtti oli täynnä väkeä, mummon joulupöytä oli vertaansa vailla! Joulupukki oli pelottava ilmestys mustassa turkissaan ja karvalakissaan. Mummolassa ei saanut nukkua pitkään, vaan joulukirkkoon lähdettiin hyvissä ajoin. Pappa ja isä istuivat vierekkäin kirkon penkissä ja lauloivat kilpaa virsiä. Tarina kertoo, että heidän siinä vierekkäin veisatessaan pappa oli ottanut kuulolaitteen pois korvastaan, ilmeisesti isän ääni oli voimakkaampi.

Muistan myös, miten pappa vei joskus meitä lapsia Sieppijärven Sisun hiihtokilpailuihin. Minä olin surkea hiihtäjä. Serkkuni Janne, joka on vain päivän minua nuorempi – ja aina muistaa mainita, miten vanha minä olen –oli parempi hiihtäjä. Erityiskiitos kaikille äidin koulukavereille ja kylän väelle, muille sukulaisille ja teille, jotka erityisellä tavalla huomioitte pienet tyttäreni kirkossa.

Kaunis Kittilä

Kittilä oli saanut ihanan lumivaipan ylleen juuri ennen Sinivalkoinen joulu -konserttia. Kylällä oli vilskettä, kun itsenäisyyspäivän aattona vietettiin Kittilän Jouluyö -tapahtumaa.

Sain tavata monta ruskeasilmäistä sukulaista Kittilän kirkossa. Juuri itsenäisyyspäivänä oli erityisen puhuttelevaa ajatella, että silloin, kun saksalaiset sotilaat polttivat Lapin sodassa koko muun kylän, jättivät he kirkon polttamatta. Miksi? Kun sitten evakkotaipaleelta palaavat perheet tulivat takaisin kotiin, oli näky lohduton. Mutta kirkko odotti kylällä puhtaana, ylväänä ja kauniina ja kokosi suojiinsa kaikki.

Mummon sisko, jota Vilma-mummoksi kutsun, oli tullut koko perheen kanssa juhlaan mukaan ja tuntui tärkeältä, että juuri he istuivat siellä kirkon penkissä niin läsnä ja sydän avoinna, että tuo ilo levisi koko kirkkoon. Moni sukulainen kävi sanomassa minulle terveisensä, jotka jäivät sydämeni syvimpään sopukkaan asumaan.

Muistelen Orvo-enoa ja Salme-mummoa, joita kävin lapsena Kittilässä tapaamassa. Biologisen äitini kanssa olen kerran viettänyt ihanan päivän Kittilässä, tuota päivää en unohda koskaan. Olin itse tuolloin tyttäreni Huldan ikäinen. Ja Kittilään minulla on ikuisesti tärkeä side.

Rakas Rovaniemi

Rovaniemen kirkko on minun kotikirkkoni. Vaikka kirkko on suuri, on se myös kodikas ja lämmin. Siellä ollessani minut valtaa aivan erityinen rauha. Se liittyy alttarifreskoon, jossa Jeesus näyttää minulle olemuksellaan: olen täällä kanssasi, sinulla ei ole mitään hätää.

En meinannut uskoa silmiäni, kun astuin upean alttarifreskon eteen. Niin monta ystävää oli saapunut kuuntelemaan meitä! Olen Rovaniemellä saanut tutustua uskomattomiin ihmisiin, joista moni jää elämääni ikuisiksi ajoiksi. Tämä lähes kymmenen vuoden ajanjakso kotikaupungissa sai uskomattoman päätöksen konsertilla, jonka tunnelmia en voi sanoin kuvata. Minulla oli yhtäaikaa ikävä kaikkea sitä, mistä joudun luopumaan – ja toisaalta tunsin, että nyt on aika astua eteenpäin.

Rovaniemen kirkon konsertissa myös siskoni tyttö Pihla pääsi esiintymään täydelle kirkkosalille. Hänen sydämessään on myös musiikin kipinä, joka vain odottaa sitä, että se pääsee roihahtamaan täyteen liekkiinsä. Isä ja äiti, siskoni perhe ja moni ystävä jää asumaan Rovaniemelle. Heitä tulee iso ikävä. Onneksi Oulu on lähellä ja nelostie vie suoraan sinne.

Sielukas Sodankylä

Myös Sodankylän kirkkoon saapui paljon kuulijoita. Oli mahtava nähdä erityisesti heitä, jotka halusivat nähdä konsertin uudelleen ja ajoivat siksi huonossa kelissä Sodankylään saakka. Isä muisteli niitä lukuisia kertoja, jolloin hän oli soittanut Lapin sotilassoittokunnan riveissä torvea kauniin kirkon urkuparvella. Itse kävin kirkossa ensimmäistä kertaa ja olin onnellinen – tuon konsertin jälkeen en tule ikinä unohtamaan kaunista kirkkoa ja Sodankylän ihania ihmisiä.

Lapset tuovat joulumielen

Olen lasteni kanssa saanut elää uskomattoman viikon. Siihen mahtui naurua ja kyyneleitä. Isää itketti joka kerta, kun kerroin siitä, miten me jäimme kahdestaan silloin, kun minä olin pieni. Juuri meidän vahva tarinamme on sitä syvintä, mikä meistä näkyy ulospäin. Se saa sydänalassa jotakin liikahtamaan, moni kertoi saaneensa kyyneleet silmiin. Itse ajattelen, että ne kyyneleet ovat hoitavia kyyneleitä. Jokaisella meistä on haavoja, joihin lääkettä on saada elää todeksi vahvoja tunteita.

Teimme joulukonsertit lähes oman perheen voimin. Äitillä oli tärkeä rooli muonitus- ja ohjelmaosastolla. Puolisoni Ville auttoi autonkuljettajana, roudarina ja valokuvaajana. Artistin kiertue-elämä ei käy kateeksi, ajaminen, odottaminen ja tavaroiden kantaminen ei ole helppoa. Mutta minulle, kuttaperkka-artistille tämä viikko tuntui juhlalta. Huldan ja Hildan panos konserteissa oli ensiarvoisen tärkeää. Monet ihmiset olivat tulleet konserttiin juuri siksi, että lapsia oli mukana! En malta olla ajattelematta, mitä sitten tapahtuu, kun he ovat aikuisia. Millähän tavalla musiikki seuraa heidän elämän polkua?

On mahtavaa saada soittaa yhdessä ammattimuusikoiden kanssa! Olli Pylkkänen ja Tuomas Junttila loivat sielukkaat äänimaisemat konsertin laulujen ympärille. Saksofoni ja kitara sopivat juuri rauhallisten kappaleiden taakse niitä säestämään, laulut eivät kaivanneet ympärilleen mitään muuta. On vaikea selittää, miltä tuntuu, kun kuulee maailman kauneimman soolon itse säveltämäänsä lauluun. Siinä meinaa sydän riepu kääntyä ihan ylösalaisin.

Mietin lapsiani ja sitä, millaisen muiston he saavat konserteista oman elämänsä joululippaaseen, jonka tallettavat sydämeensä. He ovat saaneet kokemuksen siitä, että ovat saaneet esiintyä vaarin kanssa, joka oli kuningas. Mutta on vielä yksi suurempi kuningas. Ja hänen vuokseen vietämme joulua. Tuo kuningas syntyi seimeen. Koska saan uskoa siihen, että jonakin päivänä kohtaamme kaikkien rakkaidemme kanssa taivaassa, tulen selviämään aikanaan myös siitä pohjattomasta surusta, kun isästä aika jättää.

Ja sinulle, joka tulit konserttiin: Et voi uskoakaan, miten tärkeää se meille oli, että juuri sinä tulit mukaan meille ikimuistoisiin hetkiin!

Kiitos Olli, kiitos Tuomas, kiitos puolisoni Ville. Kiitos äidit, molemmat. Ensimmäinen äitini on antanut minulle juuret – toinen äitini siivet. Kiitos tyttäreni Hulda ja Hilda ja kiitos Pihla. Ennen kaikkea, kiitos isä. Kiitos, että olen saanut syntyä sinun tyttäreksesi, kasvaa kanssasi ja elää lähelläsi juuri tällaisen elämän.