Olen tutustunut uuteen ihmiseen. Hänen nimensä on Helena Leminen. Hän on yhteisötaiteilija, pedagogi ja klovni ja hän asuu tällä hetkellä Saarenkodissa. Palvelutalossa siis, yhdessä ikäihmisten kanssa.
Helena Leminen muutti kuudeksi viikoksi asumaan Saarenkylän vanhustenkotiyhdistyksen ylläpitämään Palvelutalo Saarenkotiin, kun Lapin Taiteilijaseura palkkasi hänet hoitolaitosresidenssiin. Rahoitus on peräisin Suomen Kulttuurirahastolta, joka myönsi Lapin Taiteilijaseuralle 30 000 euron avustuksen. Sen turvin saadaan viisi eri alojen taiteilijaa residenssijaksoille hoitolaitoksiin ympäri Lappia.
Hoitolaitosresidenssi tarkoittaa sitä, että taiteilija Helena siis työskentelee palvelutalossa hyödyntäen oman taiteenalansa menetelmiä. Helenan taiteenlajeja ovat musiikki ja teatteri-ilmaisu. Helena tekee työtä paitsi palvelutalon asukkaiden myös henkilökunnan kanssa. Helenan projekti on nimeltään Sadutusta ja säveliä. Sen tavoitteena on paitsi toteuttaa yhteisöllisiä musiikkituokioita myös kerätä ylös asukkaiden ja henkilökunnan kertomia tarinoita. Helena hyödyntää sadutus -metodia. Siinä kohtaavat tarinankertoja ja saduttaja ja työvälineenä ovat kahden ihmisen kohtaamisen lisäksi vain paperia ja kynä.
Pääsin itsekin osalliseksi Helenan projektiin. Hän sadutti minua. Tietämättä siitä, millainen kokonaisuus hänen tulevaisuudessa julkaisemasta niteestä olisi tulossa, avauduin pohtimaan tarinan merkitystä palvelutalossa.
Palvelutalo, mikä tarinoiden aarreaitta se onkaan!
Jokaisella ihmisellä on oma tarinansa. Kun katsoo vanhaa ihmistä, hän voi olla jo toimintakyvyltään rajoittunut. Vuodet ovat tehneet tehtävänsä. Tukka voi olla harmaa, iho voi olla ohut. Ihminen ei kenties pääse itse kävelemään, eikä ehkä enää jaksa kommunikoida. Mutta hänkin on joskus ollut vauva. Hän on ollut jonkun äidin tyttö tai poika. Hänellä on aivan ainutlaatuinen elämänhistoria ja hän on kokenut elämässään ilon ja onnen hetkiä sekä surullisia ja
tuskallisia tilanteita. Hän on kenties ihastunut tai rakastunut elämänsä aikana. Hän on nähnyt monen monta kesää ja talvea, monta erilaista joulua ja juhannusta. Hän on joutunut luopumaan paljosta.
Nämä palvelutalon asukkaat ovat eläneet totaalisesti erilaisen elämän kuin minä. Nämä ihmiset ovat tehneet fyysistä työtä. Monet heistä kulkevat kovin kumarassa. He olivat 40–50 -vuotiaita 70-luvulla, kun minä synnyin. Silloin Alkossa asioitiin pitkän tiskin takana. Jokaisissa tansseissa soitti elävä orkesteri ja televisiot vasta yleistyivät kotitalouksissa. Naapuriapuun luotettiin ja talkoovoimin saatiin aikaan suuria asioita. Maailma oli toisenlainen, olipa kyse matkustamisesta tai yhteydenpidosta. On hyvin mielenkiintoista saada tietää, millaisia tarinoita nämä ihmiset kertovat Helenalle!
On tärkeää saada kuulla ikäihmisten tarinoita. Voimme oppia heiltä paljon.
Mutta siis se on ihmeellistä, että aina, kun kaksi ihmistä kohtaa, kohtaavat myös heidän tarinansa. Ja alkaa ainakin jollakin tapaa yksi yhteinen tarina.
