Tyttäreni kertoi minulle innoissaan, mitä hän oli oppinut eskarissa. ”Äiti ajattele, minkälaisia aisteja ihmisellä on!” Hän kertoi minulle kaikki aistit ja kuvasi, mitä kaikkea voimme eri aistien ansiosta tehdä. Hän pyysi minua miettimään, miltä minusta tuntuisi, jos minä en näkisi. ”Ei se äiti haittaisi, kun sitten voisit lukea pistekirjoitusta tuntoaistilla”, Hilda sanoi. Juttelimme Hildan johdolla siitä, miltä tuntuisi, jos meillä ei olisi aisteja. ”Sitten olisi kurjaa, jos ei olisi yhtään aistia. Silloin ei voisi oppia mitään.”
Mikä viisaus asuu lapsessa. Melkein ajoin autolla sivuun, vain halatakseni lastani. Miten me aikuiset ajattelemmekin asioista ahtaasti. Hänen ei tarvinnut opetella aisteja ulkoa. Hän osasi ne, kuin vettä valaen, koska oli eskarissa saanut hauskalla tavalla kuvitella asioita etsien merkityksiä ja pohtien tunnetiloja. Tämä oli tapahtunut yhdessä muiden kanssa keskustellen ja jakaen. Sisäistettyään asian, halusi Hilda jakaa sen myös minun kanssani. Hilda oli oppinut uutta.
Uuden edessä – taas kerran
Nautin suunnattomasti siitä, kun ajatus lähtee lentoon. Tuntuu mahtavalta, kun innostus ja inspiraatio luikahtavat paidan kauluksesta sisään ja saavat minut kihertämään innoissani, odottamaan malttamattomana sitä, mitä tulee tapahtumaan. Minäkin haluan oppia uutta!
Sain uuden mahdollisuuden. Oivalsin vanhan asian uudelleen. Aion vaihteeksi aloittaa alusta. Hävettää, mutta minkäs teet. Pysähdyn tähän häpeään hetkeksi. Mikä tässä hävettää? Se, että olen niin monta kertaa ollut tässä tilanteessa. Mutta jos en itse usko itseeni, niin kuka sitten?
Luulin ennen, ettei minulla ole tahdonvoimaa. Se ei yksin riitä muutoksen läpi viemiseen. Se on hävettänyt, että koen, ettei minulla ole riittävästi itsekuria. Jos ihmisellä ei sitä ole, niin sehän on aika saamaton vätys, vetelä ja laiska. Heitän syrjään tämän ajatuksen. Totean lempeästi, olen lihonut. Otan mittanauhan käteen. Astun peilin eteen. Mielikuvitus toteuttaa tavoitteita, ei tahto – tästä sain muistutuksen tänään.
Olen saanut tarpeekseni kiristävistä vaatteistani ja väsyneestä olotilasta ja keksinyt, mikä tähän auttaa. Olen löytänyt lääkkeen, jota minulla sattuu olemaan itselläni! En tarvitse siihen reseptiä, enkä liioin rahaa. Huikeaa.
Ajan voimien valjastaminen puolelleni
Lääke on RYTMI. Rytmi on elämän koossa pitämä voima. Eikä rytmiä ole, jos ei ole aikaa. Rytmi on sidottu aikaan. Eikä 
mikään ole aikaa arvokkaampaa! Rytmiä on kaikkialla! Se näkyy yön ja päivän vaihtelussa, se näkyy kuukausien kulussa eteenpäin. Se näkyy vuodenaikojen kierrossa, kesän ja talven vaihtelussa. Luonto on täynnä rytmejä! Jos ajattelen merta, on siinäkin tietty rytminsä, toisinaan se pauhaa ja toisinaan siinä on rauhaa.
Voi ihmistä! Siinä vasta rytmejä onkin! Sydän lyö omaan rytmiin, hengitämme rytmissä. Veri virtaa sisällämme, silmäluomemme räpsyvät – jopa naisen kehon hormonaaliset vaihtelut kulkevat rytmissä. Voimme rytmin avulla ilmaista itseämme! Voimme soittaa, laulaa, tanssia, liikkua!
Eikä siinä vielä kaikki. Oma rytminsä on jokaisessa taulussa ja taideteoksessa, kirjassa ja kuvassa, kirjoitetussa tekstissä tai runossa. Meillä on tietty halu pyrkiä symmetrisyyteen. Elämys syntyy siitä, kun löydämme yhteisen rytmin. Katson kellooni. Se tikittää tasaisessa rytmissä. Aika tekee mahdolliseksi tai aika tekee mahdottomaksi sen, mikä on meille tärkeää (Sarasvuo, J. PVTT1, 2015).
Lähden kertaamaan PVTT -kurssin aineistoa. Valjastan rytmillä ajan voimat puolelleni. Iloitsen matkakumppaneista, jonka kanssa saan jakaa oivalluksiani ja oppimiani asioita. On harhaa kuvitella, että tämä tulisi olemaan helppoa tai että olisin koko ajan onneni kukkuloilla. Ehei, ei se niin mene. Suostun osaani ja alan tekemään töitä. Lähden liikkeelle, vaikkei huvittaisi. Mietin ruokavalioni taas sellaiseksi, jonka tiedän olevan minulle hyväksi. Tämän kaiken teen niin naurettavasta syystä, että minulla itselläni olisi parempi olla. Haluatko lähteä mukaani?
Kaikella on aikansa.
Aika on syntyä, aika on kuolla, aika on istuttaa ja repiä maasta.
Aika on purkaa, aika rakentaa. Aika surmata ja aika parantaa.
Aika on itkeä ja aika nauraa, aika valittaa ja aika tanssia.
Aika kivi heittää ja kerätä niitä,
aika halata, erota ja hetkeksi luopua.
On aika etsiä, aika kadottaa, aika säilyttää ja heittää menemään.
Aika on repiä ja ommella taas yhteen.
On aika olla hiljaa ja aika puhua,
on aika rakastaa ja aika vihata.Miten etuoikeutettu olen, kun saan nauttia elämän hyvyydestä.
Saan tehdä työtä ja nähdä vaivaa ja kaiken sen keskellä vielä syödä, juoda ja nauttia elämän antimista.Alun alkaen kaikki oli hyvin.
Saamme vielä nähdä sen, minkä aika vei.
(Saarnaajan 3. kirjasta mukaillut HU)
