Kaikki värit tulipunaisesta kirkkaan keltaiseen, lämpimät ruskeat sävyt ja tuoksu, mikä tuoksu! Pihlaja valmistautuu laskemaan punaisen leninkinsä nilkkoihin ja paljastaa kohta alastoman kehonsa. Luonto valmistautuu lepoon, että se jaksaa taas keväällä kukoistaa. Ruska.
Mies, jolla ei ollut isää
Hän kertoi minulle isästään. Hän kertoi, miltä tuntui, kun isää ei ollut. Hän jutteli, kuin ystävälle siitä, miten hukassa hän oli, kun hän itse tuli isäksi. Miten silloin kuului toimia? Mitä isät tekevät? Ei hänellä ollut isää, joten hän ei tiennyt. Isä ja poika, heillä ei ollut mitään yhteistä. Paitsi, että oli.
Säälin tuota isätöntä miestä. Tiedän tarkalleen, mitä hän on menettänyt. Minulle isä on ollut kaikki. Ilman isää 
olisin vain puolikas, jos sitäkään. Isäni katseessa on rakkaus. Isäni sylissä on turva. Isäni äänessä on lämpö. Isin pieni lintu, se minä olin. Ja olen vieläkin.
Nainen, jolla ei ollut äitiä
Hän puhui minulle. Minulle, naiselle, jolla ei ollut äitiä. Miten hukassa minä olin äitinä, kun minun piti vain miettiä, että miten ikinä voisin luopua lapsistani. Minä en tiennyt, minkälainen vauva minä olin ollut. Minusta ei ollut juuri muistikuvia – saati valokuvia. Halusin dokumentoida kaiken, että voisin kertoa tyttärilleni, minkälaisia he olivat pienenä.
Toimin äitinä kuin susiemo, täysin vaiston varassa. Puristin lasta rintaa vasten ja olisin tehnyt mitä tahansa, ihan mitä tahansa, jos vaara olisi uhannut pienokaistani. Mikään mahti maailmassa ei saisi minua jättämään tyttäriäni. Sellainen pelko pakottaa yrittämään olla aina vain parempi äiti. Eikä siihen pääse kukaan.
Salainen kipu
Hän kysyy minulta, mikä on minun salainen kipuni. Kaikilla on sellainen. Minun kipuni liittyy äidittömyyteeni. Vaikka minä sain toisen äidin hyvin pian, kun omani oli lähtenyt, ei se silti ollut ihan sama asia. Vaikka tulin rakastetuksi, minulta puuttui jotakin. Rinnassani oli tyhjä kolo. Äidin kokoinen kolo.
Sitten yhtenä päivänä hänen isänsä seisoi siinä. Tanssilavan takahuoneessa kysyen: Voitko antaa anteeksi? Täysin tuntematon mies oli ehkä kuunnellut poikansa laulua. Oliko kenties käynyt ennenkin hänen keikallaan. Sitten hän keräsi kaiken rohkeutensa ja meni kysymään: Voitko antaa anteeksi? Hän sai anteeksi.
Tuntemattomat neuvottomina yhdessä
Sain kuulla jotakin, mikä hämmästytti minua. Tuo tuntematon mies on päässyt poikansa kanssa yhteiselle aterialle. Hän on tuonut poikansa elämään myös muita tuntemattomia ihmisiä. Mies on saanut sisaruksia, lapset ovat saaneet serkkuja. Siinä he sitten istuivat saman pöydän ääressä ihmetellen toisiaan. Kaikessa hiljaisuudessa, neuvottomina. Ei ollut sanoja.
Niin minullakin on olemassa sukulaisia, joita en tunne. On saman niminen pikkusisko, joka ei halua minua elämäänsä. Pikkuveli, joka ehkä joskus haluaisi tuntea minua paremmin, sillä hän on pyytänyt minua jo Facebook –kaveriksi. Tai ehkä hän vain haluaa tietää, kuka olen, tai mitä ajattelen. Ja sitten minulla on vielä ihan pieni sisko, jota odotan luokseni minä päivänä hyvänsä. Mutta että me kaikki olisimme joskus yhteisellä aterialla, se ajatus tuntuu absurdilta.
Kivun tilalle muuta
Minäkin olen antanut anteeksi. Olen antanut anteeksi, vaikkei minulta ole edes pyydetty. Olen kirjoittanut äidilleni paljon. Olen purkanut pahaa oloani puhumalla kivustani. Olen riisuutunut ja paljastanut ja niin se kipu vain on sitten pienentynyt ja pyöristynyt, eivätkä kivun terävät reunat enää satuta. Julkisesti olen kertonut kivustani ihan vain siksi, että äidilläni olisi parempi olla. Sillä äitinä minä tiedän, mitä hän menetti, kun lähti. Se, että joutuu elämään ilman lastaan, tekee elämästä erilaisen. Näin uskon. Sillä silloin, kun pitää omaa rakasta lastaan sylissään ensi kertaa, täyttyy koko maailma rakkaudella. Mutta se rakkaus onkin Jumalasta. Se rakkaus, joka on lapsen ja vanhemman välissä on niin vahvaa, että vain Jumala on voinut sen luoda.
Tämä elämä on ihmeellistä. Tapaamme matkallamme toisia samankaltaisia otuksia. Mistä ikinä voi arvata, jos 
joku heistä on sukua. Tai sukulaissielu. Sellaiseksi sanotaan samankaltaisia ihmisiä. Minulle tuli sellainen olo siellä kirkon penkissä Ruskan kosketus –konsertissa, että lavalla oli sukulaissieluni. Jonakin päivänä minä olisin siellä lavalla. Puhumassa isästäni ja äidistäni. Kertomassa omaa tarinaani.
”Turhaan, aivan turhaan, on katkeruutta kantaa sisällään.” Tuo mies oli Joel Hallikainen. Hän varoittaa siitä, että jos rukoilee, mitä haluaa, saattaa saada mitä tarvitsee. Ristin käteni.
Kiitos isästä Taivaan Isä. Kiitos siitä, että olet luonut isäni ja minun välille jotakin ainutlaatuista. Kiitos, että olen saanut niin paljon rakkautta teiltä molemmilta, että koen itseni vahvaksi ja osaan sitä kautta itsekin rakastaa ja olla riittävän hyvä äiti. Kiitos siitä, ettei minun tarvitse olla täydellinen. Kiitos lapsistani ja heidän rakkaudestaan. Kiitos äidistäni, sillä ilman häntä ei olisi minua eikä tyttäriäni. Kiitos sisaruksistani. Jokaisesta. Niistä, joiden kanssa saan elää ja olla ja niistä, joita en tunne. Siunaa kaikkia sukulaisiani. Kosketa häntä, joka lukee tämän rukouksen ja anna hänen tuntea sydämessään rakkautta Sinuun. Sillä siinä rakkaudessa on kaikki. Aamen.
