Olen saanut työpaikallani osallistua keskusteluun, jossa pohditaan työkykyjohtamista ja työhyvinvointia. On lohduttavaa oivaltaa, että tässäkin asiassa täydellisyyteen on kaikilla pitkä matka. Ei ole täydellistä yhteisöä, jossa jokainen sen jäsen voisi erinomaisesti. On ihmisten yhteisöjä, keskeneräisiä yhteisöjä, jotka pyrkivät parempaan, vaikka määränpää on tuntematon.
Yhteisö muodostuu sen yksilöistä. Nämä yksilöt ovat kaikki erilaisia. Yksi on perfektionisti, toinen uhrautuu. Kolmas ei kelpaa edes itselleen ja neljäs on täynnä itseään. Entä sitten, jos ihminen vaatii itseltään liikaa?
Kuka vaatii?
Ihmisillä on pääsääntöisesti vilpitön halu tehdä työnsä hyvin. Jossain kohtaa ihminen alkaa vaatia itseltään enemmän, mihin hän pystyy. Kohta hän ei jaksakaan. Ensimmäinen askel on tietysti tunnustaa, että tämä tahti uuvuttaa. Jotakin täytyy tehdä, toimintamallia on pakko muuttaa.
Aika huvittavaa on, että tunnistamme helposti toistemme erilaiset toimintatavat. Tiedämme ne, jotka uhrautuvat tai ovat uupumassa, muttemme osaa auttaa heitä. Jokainen voisi aloittaa omasta itsestään ja miettiä sitä, mitä pitäisi tehdä, että voisi työssään paremmin.
Katson peiliin. Kysyn siltä: Kuka vaatii? Vaatiiko esimies? Työkaverit? Voiko organisaatio vaatia jotakin? Huomaan itse olevani tunnollinen puurtaja ja kriittinen sille, missä järjestyksessä työt täytyy tehdä. Asetan itse itselleni vaatimuksia sen suhteen, kuinka paljon töitä pitää tehdä tai kuinka paljon niitä voi jättää tekemättä.
Tunnen mielihyvää silloin, kun saan jonkun työn tehtyä ja olen tyytyväinen tekemisen tasoon. Sopiva määrä stressiä saa minut toimimaan, mutta miksi tuota rajaa on niin vaikea määrittää? Miksi sopiva stressi livahtaa kuin salaa ahdistuksen puolelle aika helposti?
Mitä minä voin tehdä?
Palaan hyväksi havaittuihin rutiineihin. Yritän väljentää kalenteriani ja saada tilaa sille, että raivaan työpöytäni ja priorisoin tekemättömät työt. Opettelen taas jämäkästi lausumaan kahta vokaalia peräkkääin. Nuo vokaalit ovat E ja I. Olen opettaja, kyllä minä tämän osaan.
Voin työssäni hyvin, olen riittävän hyvä. Samoin työyhteisöni, se on myös riittävän hyvä! Hyvinvointihan syntyy inhimillisen toiminnan sivutuotteena silloin, kun tekee mielekkäitä asioita. Ei elämän kuulu aina olla pelkkää juhlaa, helppoa ja ihanaa.
Monissa menestystarinoissa on tapahtunut ihan vastaava käänne. Ehkä minäkin olen yksi menestyjistä!
Ostan työpöydälleni tulppaaneja. Ne tuottavat niin paljon iloa!
