
Kun lasketaan kaikki elämäni päivät, on niitä tähän mennessä ollut yhteensä 17 885. Onko se paljon vai vähän? Sukuni ei ole ollut kovin pitkäikäistä sorttia, joten todennäköisesti jäljellä on paljon, paljon vähemmän. Kuinka paljon vähemmän, sitä ei voi kukaan tietää.
Mitä vanhemmaksi elää, sitä kiitollisemmaksi käy ihan tavallisista päivistä. Saa elää sellaista elämää, jossa ympärillä on hyviä ihmisiä ja jossa saa tuntea olevansa rakastettu juuri sellaisena kuin on.
Milloin tahansa kaikki voi muuttua. Jos nyt ei itselle satu mitään, niin jollekin läheiselle voi sattua. Siinä sitä sitten ollaan, elämän perusasioiden äärellä.
Äitini ei ole ollut elämässäni kovin paljoa läsnä, mutta jokaisena syntymäpäivänäni ajattelen: Tänään äiti ajattelee minua. Se on jännittävä ajatus. Vaikka syntymästäni on jo 49 vuotta, olen ihan varma siitä, että äiti muistaa sen päivän, kun minä tulin hänen kohdustaan tähän maailmaan. Sitä ennen jo olimme olleet yhtä yhdeksän kuukauden ajan. Olin kuunnellut hänen sydämen lyöntejään, tutustunut hänen ääneensä ja elämän rytmiinsä. Vaikka olen viettänyt syntymäpäivistäni 46 ilman äitiä, olen aina 14. päivä kesäkuuta ajatellut äitiä. Aina.
Ilman häntä ei olisi minua. Saan kiittää häntä tästä elämästä, jopa siitä, että se on sellaista, kuin se on. Ne ratkaisut, joita hän on tehnyt, on johtanut siihen, että minä saan olla tässä. Saan olla oman isäni tytär, saan olla juuri niiden ihmisten sisko, joita rakastan niin paljon, että sydämeni halkeaa. Jopa siitä saan kiittää äitiäni, että minulla on juuri nämä tyttäret. Sillä mikään ei ole niin ihmeellistä, että sinä päivänä, kun minä synnyin, minussa olivat jo he.
Tänään rakastan elämää. Rakastan elämää niin paljon, että ristin käteni ja kiitän elämästäni, sen jokaisesta 17 885 päivästä ja lisäksi niistä päivistä, jotta minulla on vielä jäljellä. Kiitän myös sinusta. Olet ihme, suuri ihme sinäkin.




