Muistan tarkkaan, kun etsin kiveä Oulun Sonnisaaressa. Oli täydellinen syyskuun kuulas päivä. Puut olivat kauneimmillaan kaikissa keltaisen ja oranssin sävyissään. Etsin juuri tietynlaista kiveä. Sellaista kiveä, joka sopisi täydellisesti pienen tytön tai pojan käteen. Sellaista kiveä, jota joku olisi voinut pitää aarteenaan. Siinä pitäisi olla jotakin omaperäistä, kiiltävää tai muuten vain puhuttelevaa. Löysin tuon kiven. Keksin sen ympärille tarinan. Loin sadun, jossa juuri tuo kivi oli pääosassa. Ilman Leena Poikelaa, en koskaan olisi tehnyt sitä satua. Saati laulua, jossa aarteita kerättiin arkkuun, mutta arkun kansi aukeni vain tätä tiettyä kappaletta laulamalla.
”Kauneinta maailmassa, arvokkainta sydämessäin oot, sä lapseni mun. Kauneinta maailmassa, arvokkainta sydämessäin oot sä vain…”
Leena Poikela
Tämä kaunis teksti on peräisin Leena Poikelan laulusta. Arvelen hänen tehneen sen tyttärelleen, mutta hän antoi sen meille opettaakseen, mitä äiti voi kokea saadessaan lapsen käsivarrelleen. Me tulevat lastentarhanopettajat tulisimme kohtaamaan paljon paitsi tietysti lapsia, myös heidän äitejään. Leena opetti meille, miten tärkeää on aina kohdata lapsi kunnioittavalla tavalla. Jokaisessa lapsessa piilee salaperäistä viisautta ja kasvattajana toimiva aikuinen voi olla tärkeällä paikalla lapsen ja koko perheen elämän polulla. Leena Poikela vahvisti meille näkemystä siitä, että jokainen lapsi on arvokas ja lahjakas. Aikuisen tehtävä on vahvistaa sitä, mikä lapsessa on hyvää ja tukea häntä siinä, missä hän tarvitsee apua.
Silloin, kun elää jotakin tiettyä elämänvaihetta, ei tule ehkä kiittäneeksi ihmisiä, jotka ovat tärkeitä kasvun tiellä. Ehkä kevätjuhlassa saatoimme ojentaa kukkia, mutta sanoimmeko mitään? Sanoimmeko Leenalle, miten tärkeä hän oli tuolloin meille? Entä niissä tilanteissa, kun vuosia myöhemmin keksimme omaperäisiä juttuja työelämässä. Niissäkin tilanteissa meidän olisi kuulunut kiittää niitä, jotka saivat meidät alun perin löytämään itsestämme luovan lapsen, joka keksii mitä vain!
Musiikinopettajalleni
Tämä kirjoitus on kiitoskirjoitus yhdelle rakkaimmasta opettajastani, jonka olen koskaan saanut kohdata. Hän on Leena Poikela, lasten musiikkikasvatuksen monipuolinen ja syvällisesti kokenut asiantuntija. Hän on omalla työllään saanut opiskelijat ymmärtämään, mikä on musiikkikasvatuksen ja kaiken kasvatuksen ydin: lapsen kuunteleminen ja kohtaaminen.
Niitä pedagogisia taitoja, joita olemme Leena Poikelan oppitunneilla saaneet uudelleen ja uudelleen harjoitella, olemme voineet hyödyntää oman osaamisemme ja ammatti-identiteettimme rakentumisessa monenlaisissa toimintaympäristöissä. Monet Leena Poikelan opiskelijat työskentelevät edelleen myös paljon kasvatus- ja opetussektorilla, mikä kertoo omalla kielellään heidän sitoutumisesta opetus- ja kasvatusalaan ja motivaatiosta, joka on syttynyt jo opiskeluaikana. Leena Poikelan kasvatusfilosofia ´kuuntele lasta` on saanut siemenen monen opiskelijan opinnoissa ja siirtynyt käytäntöön kentälle varhaiskasvatukseen, musiikin varhaiskasvatukseen ja kouluihin.
Leena Poikelan ohjaamat ja opiskelijoiden kanssa yhdessä toteuttamat taiteelliset produktiot, esimerkiksi Ooppera Kuunsäteen yö, Peilimaassa – Pentti Murron runoihin – ovat jättäneet lähtemättömän jäljen moneen opiskelijaan. Näistä produktioista opittiin paljon yhteistyön taitoja, yhteen hiileen puhaltamisen taitoja ja reflektiotaitoja. Luovuus, taiteellisuus, yhteisöllisyys ja itsensä likoon laittaminen ovat opettaneet paljon siitä, mitä tapahtuu, kun matkataan yhdessä prosessin kautta produktioksi. Saamme edelleen, jopa 20 vuotta valmistumisemme jälkeen palautetta produktioista, joita tuolloin toteutimme. Myös monet Leena Poikelan ohjauksessa näihin produktioihin sävelletyt laulut ovat jääneet elämään. Minun kipinäni tapahtumien järjestämiseen ja laulujen tekemiseen on syntynyt juuri täältä.
Silloin, kun vuonna 1994 aloitin opintoni Oulun lastentarhanopettajaopistossa, olimme onnekkaita, että meillä oli niin paljon taito- ja taideaineita. Olen huolissaan tänä päivänä valmistuvien varhaiskasvattajien ammatillisesta osaamisesta, sillä mistä heille olisi enemmän hyötyä työssään päiväkodissa, kuin pedagogisista taidoista ja käytännön työkaluista, joilla voidaan saada lapsi oppimaan uutta?
Olin valmis kirjoittamaan suosituksen Leena Poikelalle, kun hän haki musiikin varhaiskasvattajan tehtävää Oulun yliopistosta. Hän on tosin tehnyt sitä työtä jo yli 30 vuotta, joten tuskin minun suosituksellani kovin suurta merkitystä olisi. Mutta jotenkin tuota suositusta kirjoittaessani oivalsin, että liian harvoin sanomme meille tärkeille ihmisille, että he ovat meille tärkeitä. Haluan huutaa koko maailmalle, että minulla on ollut näin ihana opettaja! Ja hänen nimensä on Leena Poikela. Ja jos sinä olet kanssani samaa mieltä, niin voit kertoa siitä minulle – minä lupaan koostaa vastauksista Leenalle voimapaperin, jollaista ei ole ennen nähty.
Tämän blogikirjoituksen ajatuksia on kanssani muotoillut myös Greta Hovi-Pietilä, joka on Oulun Suzukikoulun johtaja ja kansainvälinen Suzukipedagogi.
Kiitos, Leena Poikela! Sinä olet minulle tärkeä!
Harriet
Osui ja upposi! Leena on ollut minullekin Opettaja (isolla oolla), joka innosti, johdatti, opetti ja ohjasi, tuki ja kannusti niin, että uskaltauduin pois kuorestani käyttämään ja kehittämään taitojani. On jo aikakin kertoa Leenalle ja koko maailmalle, kuinka upea ihminen ja opettaja hän on?
Kiitos, Jaana tästä kommentista! Välitän sen Leenalle. Ajatus sinulle! <3 t. Harriet