Koti

Pimeyden alkusoitto

Syksy ja elämän pitkospuut.

Syksy saa minut surumieliseksi. Sadepisarat ikkunassa ovat kuin kyyneleitä. Elämä on kuolemista. Puut luopuvat lehdistään ja koivu yrittää pitää kynsin, hampain kiinni siitä ravinnosta, mitä on kesällä kerännyt oksistoonsa. Jotta selviytyy pitkästä talvesta, on pakko sulkea jokainen silmu huolellisesti kiinni. Sydämelleni nousee syöpäsairas nainen, joka on joutunut luopumaan hiuksistaan. Hän on silmin nähden väsynyt.

Joudun pukeutumaan yhä lämpimämmin. Kiedon paksun huivin kaulaani ja painan pääni alaspäin. Voin melkein kuulla tuulen. Jos aamulla kohtaisin naapurin postilaatikolla, en jäisi juttelemaan. Onko ihme, että meitä suomalaisia pidetään sulkeutuneina, vetäytyvinä, hiljaisinakin. Olemme vuosisatojen ajan olleet joka syksy tässä samassa tilanteessa, kun lähes puolet vuoden kierrosta kestävä kylmyys on käsillä. Se on pakottanut meidät vetäytymään omiin oloihimme. Emme halua avata pirtin ovea, sillä sieltä hiipii sisään koleus.

Pahinta on pimeys. Nyt on lokakuu ja minusta näkee sen. Mennyt kesä on vain haalea muisto. Omalla pihalla viettämäni päivät voi laskea yhden käden sormilla. Olen valmis luopumaan omakotitalosta. Ja pitkän talven edellä tämä kaikki on vain pimeyden alkusoittoa.

Jäähyväiset ystävälle

Istuimme vierekkäin kotikirkossamme. Isäni ja minä. Isän vieressä hänen työkavereitaan, miehiä, joiden kanssa hän on soittanut vuosikymmenet samassa orkesterissa. Miehiä, joiden kanssa hän on matkustanut satojatuhansia kilometrejä. Miehiä, joiden kanssa hän on odottanut takahuoneissa ja merkin saatuaan kavunnut estradille. Miehiä, joiden kanssa hän on soittanut tuhansia kertoja. Onnistunut ja tehnyt virheitä. Nauranut ja laulanut.

Kolmessakymmenessä vuodessa oppii jo tuntemaan toisen, minäkin tunnen heidät kaikki. Jotenkin heistä on tullut minullekin tärkeitä. Ehkä siksi, että he tuntevat isäni niin hyvin. Tänään he näyttävät vakavammilta, vanhemmilta ja harmaammilta kuin koskaan.

Kuulen heidän hengityksensä. En ole koskaan nähnyt heitä niin hiljaisina. Jääkäripataljoonan rukous soi juhlavasti, mutta vaimeasti kirkon parvelta. Myös orkesteri jättää jäähyväisiä entiselle kapellimestarilleen, Rauno Haahdille, vaikkei kukaan juuri tästä kokoonpanosta ole palvellutkaan Raunon aikana.

Lapin sotilassoittokunta soi rauhallisesti. Se yhtyy musiikillaan yhden soittajan suureen suruun. Hän istuu pää painuneena omaisten puolella. Lohduttaa äitiään. On hänen vuoronsa jatkaa. Ja orkesteri soi, vaikka miehet vaihtuvat. Raunon säveltämä virsi on saanut uuden muodon nykyisen kapellimestarin käsissä. Hän sovitti virren muistaen, miten Rauno johti orkesteria.

Nyt yksi heistä on poissa. Yksi sotilasmuusikko siirtyi suurempaan orkesteriin, muut jäävät tänne odottamaan omaa vuoroaan, joka väistämättä tulee. Haluaisin lohduttaa miestä, jonka kohtalona on jatkaa soittoa isänsä pitkään luotsaamassa orkesterissa. Pelkään, että vuorot vaihtuvat ja jonakin päivänä hän lohduttaa minua.

Minä ja isä. Kuva: Jouni Hagström

Juuri tänä syksynä koen tärkeäksi saada tehdä asioita isäni kanssa. Suunnittelemme yhdessä Suomi 100 -joulukonserttia, jossa voimme omalla tavallamme osoittaa kunnioituksemme myös Puolustusvoimille. Kiitän Luojaa tyttärestäni, joka haluaa olla mukana ja laulaa minun ja vaarin kanssa. Sillä näin juuri pitää olla, aina tulee uusi sukupolvi. Kolme sukupolvea yhdessä, pienen kirkon alttarilla. Tuo unelma on taas pian totta.

Pelkästä ajatuksesta sydämeeni hiipii ilo. Valo voittaa pimeyden. On syttynyt taas toivon kipinä. Se on hyvää vastalääkettä mielen varjoille.

Katso Lapin sotilassoittokunnan Facebook -sivulla julkaistu Rauno Haahdin muistolle tehty video täältä.

 

 

 

Facebooktwitterredditpinterestlinkedin

Saatat myös pitää...

4 kommentti

  1. Esse Majava says:

    Ihanasti kirjoitat. Minä koen myös syksyn juuri noin. Syksy tuo sen melankolisen taiteilijan itsessäni esiin. Pitäis ajatella positiivisesti- syksy tuo jotain tilalle mitä se vie. Silti haikeus..aina?

    1. says:

      Näin juuri, Esse! Niin samanlaiset yhdessä ollaan. Harriet

  2. Tarja puhakka says:

    Ja näistä syystunnelmista me selviämme yhdessä.hymy,halaus ja ystävällisyys kantaa meitä kohti pakkaspäivien kuulautta ja seuraavien pääskysten odotettua paluuta?.onneksi meillä on ”meidät” ja musiikki?.tuntuu,että lyhyetkin tapaamiset riittävät pitkälle eteenpäin?.

    1. says:

      Voi Tarja, juuri näin! Sinä jos joku tuot synkkäänkin päivään valon pilkahduksen! Kiitos, että olet. Harriet

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *