Neljäskymmeneskolmas jouluni
Olen elänyt monenlaisia jouluja. Olen levännyt ja tehnyt työtä, olen iloinnut ja ollut surullinen, olen saanut paljon tai vähän ja olen viettänyt joulua isossa tai pienessä porukassa. Millaisia jouluja on vielä edessäpäin? Kuinka monta? Olisi aika löytää joulun todellinen merkitys.
Mikä on tärkeintä joulussa?
Hukkaammeko minuutemme toisten toiveisiin? Rakastetuksi tuleminen synnyttää vastarakkautta. Sitä voimme antaa ja jakaa, rakkautta. Tämä näkyy tekoina.
Eikö joulu ole sellainen aika, jolloin minussa voi näkyä kaikki ikäni?
Ankara oppi lapsuudessa oli se, ettei kaikkea voi saada. Nyt aikuisena oivallan, etten kaikkea tarvitsekaan!
Kuin lapsi iloitsin, kun sain äidiltä eilen uuden kynttilälyhdyn. Nuorten seurassa pikkujouluissa tunsin itseni taas parikymppiseksi, enhän minä vanhentunutkaan. Mummomuskarissa kuvittelen, miltä tuntuu säilyttää lapsenmieli ikääntyvässä kehossa.
Tänä jouluna näen elämän ihan eri tavalla. Se, mikä on takana, on takana. Sitä en voi muuttaa. Minusta on tullut minä jokaisen vuoden ansioista, jonka olen elänyt. Joitakin asioita olisi pitänyt tehdä toisin, mutta ilman ikäviä kokemuksia en ymmärtäisi onnistumisten merkitystä.
Elämälläni on koko ajan ollut suunta. Olen näkevinäni matkassani johdonmukaisuutta ja ymmärrän kaikella olevan tarkoituksensa. Nyt, kun taas mietin uutta suuntaa, on pakko pysähtyä. Joulu on hyvä pysähtymisen paikka. Kynttilänvalossa voi nähdä menneisyytensä erilaisena.
Minua on huijattu.
Kun katsoin lapsen silmin omia vanhempiani, luulin heidän olleen aikuisia. He olivat niin vakuuttavia sanomisissaan, että uskoin heidän olleen kypsiä ja viisaita, älykkäitä aikuisia. Mutta edelleen näen heissäkin sen epäröivän nuoren tai leikkivän lapsen. Sama se sille, joka tapauksessa he saavat nyt elää hyvää, laadukasta elämää.
Mistä elämän laatu tulee? Mikä on parasta elämässä? Onko se lasten ilo ja lämmin halaus? Onko se hetki, kun käperryt yksin sohvan nurkkaan hyvän kirjan kanssa, vai onko se ilta ystävien kanssa? Onko se kesän ensimmäinen hellepäivä vai tilanne, jolloin ponnistelujen jälkeen saavutat tavoitteesi? Ehkä se on ripaus kaikkea tätä. Ja onko tärkeintä kuitenkin se, mitä tapahtuu suhteessa muihin. Yhdessä!
Tänä jouluna minulla on tilaa elää koko elämääni.
Aion mahduttaa jouluuni hiljaisuutta, läheisyyttä, perheen kanssa olemista, mutta myös ystäviä, irtiottoa, naurua, laulua, maailmanparannusta. Informaation tulva on saanut pienen pääni täyteen asioita, se voi kuormittaa. Nyt, lomalla saan kohdata ne, joita en ole koko syksynä ehtinyt kohdata. Kunpa voisin tyhjentää aivojeni kovalevyltä tarpeettomia tiedostoja pois ja saisin tilaa uudelle.
Kuuntelin esimieheni joulutervehdystä radiosta. Hän kuvasi muutoksen myllerrystä ajassamme ja totesi, ettei ole ihme, että mielessämme on turvattomuutta tai pelkoja. Mutta mikä olikaan jouluyön enkelin sana paimenille, noille sen ajan väsyneille uurastajille? Enkeli sanoi: Älkää peljätkö! Ottaisinko nyt, kaksituhatta vuotta myöhemmin kiinni tästä samasta oljenkorresta?
Toteutimme työporukalla upean joulukuvaelman. Se pysäytti ja liikutti. Ensimmäisen joulun tarina vakuutti, että joulumme on siunattu. Tuossa hetkessä Seimen Lapsi tuli luokseni ja antoi sydämeeni ilon ja rauhallisen olon. Sellaisen, ettei tarvitse pelätä mitään, sillä kaikki on valmiina. Vaikka minä en tekisi mitään.
Tähän kirjoitukseen sain ajatuksia Hilkka Olkinuoran kirjasta Parasta ikää (2010).
