Sain sen omin silmin nähdä, kun 5-vuotias tyttäreni oppi eilen ajamaan polkupyörällä. Kieli keskellä suuta hän yritti ja yritti. Välillä harmitti, kun kaikki ei sujunutkaan täydellisesti. Mutta mikä ilo, kun hän koki onnistuvansa!
Se, mistä tykkää, on tärkeää. Jos tykkää pyöräilystä apurattaiden kanssa, tykkää siitä vielä enemmän ilman apurattaita. Taito ei tule ilmaiseksi. Eikä sitä voi liioin ostaa. Tietoa ei voi kaataa lapsen päähän, eikä taitoa sisäistää lapsen puolesta.
Kysyin Hildalta, mitä oikein tapahtui. Hän analysoi oppimistaan näin:
”En oikein osaa selittää. En oikein tiedä, miten minä sen opin. Mutta se tuntui kivalta ja hauskalta ja nyt se on ihan helppoa. Mutta se ei ole helppoa, kun yrittää lähteä liikkeelle, vaan sitä pitää harjoitella.”
Hän on valmis edelleen ponnistelemaan sen eteen, että oppii paremmin lähtemään liikkeelle.
Yksi motivaatiotekijä selkeästi oli se, että ystävä osasi jo ajaa pyörällä. Jos ystävä osaa jotakin aivan mahtavaa, halu oppia kasvaa ja motivaatio lisääntyy. Hilda halusi pyöräillä ystävän kanssa. Ja näyttämisen halustakin voi oppia. Tämä sosiaalinen aspekti oppimisessa on merkittävä.
Kysyin Hildalta vielä, että miksi hän on iloinen siitä, että hän osaa ajaa pyörällä. Hän vastaa:
”Pyörällä ajaminen on hauskaa, koska siinä voi tehdä mutkia. Se on hauskaa, koska pääsee nopeampaa, ja koska pääsee äitin kanssa lenkille. Sitten voi olla kaverin kanssa pyöräilemässä ja pyörällä voi mennä puistoon! Ja sitten voi mennä retkelle ja ottaa eväät. Ja sitten voi ottaa vauvankin sinne mukaan pyörän tarakalle tai syliin, jos vauva osaa pitää kiinni.”
Lapsi heti keksii, mitä mahdollisuuksia hänellä on tuon uuden taidon myötä! Miten maailma avartuu ja laajenee. Taas huomasin, miten paljon itsekin opin, lapsen oppimisen kautta. Tämän oppimisen ilon soisi löytyvän myös meiltä aikuisilta.
