Tuijotan taulua. Olet tässä – se sanoo minulle. Tiedän sen kyllä sanomattakin. Tässä olen, enkä muuta voi. Mutta missä minä olen? Jään miettimään olemista. Joskus ajattelen, että sitten, kun minulla on aikaa, voin vain olla. Mitä sitten teen silloin, kun minulla ei ole aikaa? Lakkaanko olemasta?
***
Olet tässä. Oleminen edustaa staattisuutta, hitautta, tuottamattomuutta. Jos vain on, niin silloinhan ei tee mitään muuta. Mutta että voi ajatella rauhassa, niin täytyy oppia olemaan. Sitähän minä tässä juuri yritän opetella, se on taito, jota harjoittelen. Päätän tarttua hetkeen – hei, sekin on tekemistä. Minunhan piti vain olla. Haluan viipyä tämän olemisen äärellä, mutta tulen ajatuksesta levottomaksi.
Minut on kasvatettu niin, että oleminen on paheksuttavaa. Jos ei tee mitään, on laiska. Toisaalta tässä ajassa maailma vaatii minua välillä pysähtymään. Hiljentymään. Etsimään omaa rauhaa. Onko se vähän kornia, että olemme valmiita jopa maksamaan näistä asioista, jotka ovat periaatteessa kaikkien ulottuvilla ihan ilmaiseksi. Hiljaisuudesta ja vain olemisesta on tullut yhtäkkiä asioita, joita me kaipaamme elämäämme, vaikka ne ovat olleet kaikkien saavutettavissa.
***
Suomen Kirjailijaliiton puheenjohtaja Jyrki Vainonen herättää Kotimaa -lehdessä ajattelemaan sitä, mitä yhteisöllisyys ja verkottuminen meiltä edellyttävät. Jatkuvaa vuorovaikutusta myös verkossa, virtuaalitodellisuudessa, johon haluamme jättää jälkiä ihan vain osoittaaksemme olemassaolomme. Näyn, siis olen – väittää Vainonen. Egomme kulkee edellä – sielu riepu yrittää pysyä perässä, kun teemme itseämme tärkeäksi välittämättä siitä, mitä se tekee meidän sisäiselle maailmallemme. Tulemme levottomiksi.
Olet tässä. Onko elämän pelilaudalla paikka, jossa on tämä sama merkki? Että voi olla tässä, täytyy olla takana jo jonkunlainen matka. Jostakin olen tullut tähän. Ja toisaalta ennen kuin voi lähteä, täytyy ensin olla jossakin. Tai ainakin silloin, kun on jossakin, voi pysähtyä miettimään sitä, jäänkö tähän – vai jatkanko matkaa.
