Työ

Miten selvitä pimeydestä?

Lumo valo-festivaalin taideteos Oulussa

On pitkä ja pimeä syksy. Vedet näyttävät kylmiltä ja varjoisilta. Niistä tulee mieleen oman mielen pohjamudat, synkät ajatukset ja suremattomat surut. Ainahan ihmisellä on joku asia, joka ei ole hyvin. Se nousee pintaan juuri pimeässä. Se ottaa tilaa aivan väkisin. Jokaisella ihmisellä on omat varjonsa. Pimeässä niistä ei jaksa edes puhua.

Minä kärsin pimeästä. Tunne on jotenkin pohjaton. En saa itseäni liikkeelle ja syön salaa suruuni. Suklaa auttaa ihan vähän. Mutta miten selvitä pimeyden aiheuttamasta tuskasta?

Oulussa oli viikonloppuna Lumo light festival. Yhtäaikaa oli täysikuu ja Black Friday. Valofestivaali oli kuin vastaisku pimeälle syksylle. Kaupunki oli valaistu mitä ihmeellisimmillä valoilla, jopa Laanaoja oli saanut kauniit valot. Puhuttelevinta oli nähdä Oulun tuomiokirkko yhtenä valotaideteoksena, jota vasten heijastettiin uskomattomia varjoja ja värejä. Kirkon torni heräsi eloon ja kertoi omaa tarinaansa katsojille, joita oli paljon.

Lumo light festival, Oulu

Ilman valoa en tietäisi pimeästä. Se on valo, joka hajottaa varjon. Kaikkein pimeimmänkin syksyn jälkeen koittaa kirkas kevät. Aloitan taistelun varjoja vastaan. Sytytän kynttilän ja katson sen liekkiä kokonaisen minuutin. Vaikka on muuten ihan pimeää, ei mene kauan, kun pieni liekki valaisee kokonaisen huoneen. Eihän kynttilän liekki edes näytä kirkkaassa päivänvalossa juuri miltään – se tarvitsee pimeyden, jota vasten tanssia. Hetki on pyhä. Elävä tuli. Se antaa lohtua ja voimaa niin monessa tilanteessa! Valo voittaa pimeän, kokeile vaikka!

Miten tehdä kaamoksesta ystävä?

 

 

Tänään kirjoitan tarinan. Sen päähenkilönä on kaunis Lumitähti, jota olen odotellut saapuvaksi niin kauan.

Lumitähti istuu pilven reunalla ja katsoo alas maahan päin. – Voi, miten pitkä matka tuonne on! En kyllä uskalla hypätä, se ajatteli. Se heilutteli jalkojaan pilven reunalla ja puristi kaksin käsin valkoisen, pitsisen mekkonsa helmaa.  Kun se kurkisti alaspäin, sitä ihan huimasi.

Mutta Lumitähti tiesi, että ennemmin tai myöhemmin sen oli hypättävä. Vaikka kuinka jännittäisi, hänen ei saisi pelätä. Hänellä oli niin tärkeä tehtävä.

Kuka muu voisi yllättää lapset, kuin hän? Kuka muu muka voisi tuoda pimeään syksyyn niin paljon iloa kuin hän ja hänen ystävänsä, kun he yhtä aikaa laskeutuisivat maan pinnalle värjäten mustan maan kokonaan valkoiseksi.

Kun aika oli, Lumitähti pidätti henkeään. Se laski mielessään hiljaa kolmeen ja hyppäsi. Ja se leijaili hiljalleen alaspäin, leijui taivasta pitkin pitkän matkan, päätyen lopulta pienen tytön ikkunaan lumikiteeksi. Voi, miten iloinen se oli, ettei se tänä vuonna osunut suoraan koiran lämpöiseen nenän päähän.

Valoisia päiviä!

Harriettisi

 

Facebooktwitterredditpinterestlinkedin

Saatat myös pitää...

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *