Arctic Wellbeing hyvinvointimessut tarjosivat viikonloppuna hyvän elämän eväitä pohjoisen ihmisille. Erityisesti naiset olivat löytäneet tiensä messuille, jossa oli tarjolla monenlaista hemmottelua. Sellaiseksi voi kokea myös innostavan luennon.
Terhi Teräs-Hukka on energinen ja inspiroiva asiantuntija, joka luennoi parisuhteen saloista otsikolla: Mitä parisuhteeni kertoo minusta? Terhi laittaa itsensä likoon, hän kuvaa asioita tositarinoiden kautta ja on koskettavaa, että esimerkit ovat usein Terhin omasta elämästä. Mutta kuten kuvasta näkyy, luento oli myös hauska! Minut Terhin luento sai miettimään omaa parisuhdettani, vanhempieni parisuhdetta ja ylipäätään rakkautta ja hyväksytyksi tulemisen tarvetta.
Itsetuntemus perustana toimivaan parisuhteeseen
Millainen lapsi minä olin? Olin kiltti. Halusin miellyttää aikuista. Äitini lähti elämästäni, kun olin vain 3-vuotias ja jäimme isän kanssa kahden. Sain uuden äidin, jota ymmärrän täysin. Hänellä oli kestämistä minussa. Minä roikuin isässä kiinni takertuen häneen kuin viimeinen syksyn lehti. Se ei haluaisi irrottaa otettaan, mutta tuulenpuuskan sattuessa on pakko lähteä lentoon. Pelkäsin, että isäkin lähtee. Takerruin isään entistä tiukemmin. Halusin olla isin pieni lintu – juuri sellainen, jota hän rakasti. Luojalle kiitos hän rakasti ja rakastaa yhä!
Opin jo pienenä sen, miten aikuisen saa tyytyväiseksi. Olin ylivastuullinen. Parasta palautetta sain silloin, kun huolehdin pikkusisaruksista tai kun siivosin. Näitä taitoja harjoittelin paljon. Olin suosittu lapsenvahti muillekin, sillä paitsi hoidin lapset, siivosin koko huushollin. ”Meidän Harriet se kyllä pärjää elämässä”. Ja minähän pärjäsin. Muutin omilleni jo 16-vuotiaana ja ihan aidosti nautin itsenäisyydestä. Nautin vastuusta, elämä oli seikkailu.
Aika usein sain kuulla ”olet just niinkö isästi”. Olin taiteilijasielu. Taivaanrannan maalari. Halusin, ettei kukaan hermostu. Tärkeintä olisi joskus vain saada olla rauhassa, mutta vaatimus suorittamisesta oli tiukassa. Maailma ei laiskoja elättänyt. Sopeuduin siihen, millaisena minut hyväksyttiin ja aloin elää sitä todeksi. Sillä tavalla minua rakastettiin enemmän, siltä se tuntui. Mutta ei tuo ylisuorittaminen ole osa minun persoonaani. Se on opittu tapa. Ja mitä enemmän ihminen esittää sitä, mitä häneltä odotetaan – sitä varmemmin hän uupuu. Huokaan.
Samat kaavat toistuvat tietysti muissakin ihmissuhteissa. Ihminen harrastaa tietämättään sopeutumiskäyttäytymistä ja siinä vaiheessa kun oma puoliso marssii elämän estradille, nousevat kulisseiksi kaikki ne meriitit, joilla olemme oppineet saamaan rakkautta. Sitten, kun ihminen oppii uusia asioita ja alkaa löytää itseään, hän muuttuu. Silloin muuttuu myös avioliitto. Mutta parisuhde on kuin puusilta. Se elää ajan myötä. Kun toinen pää liikkuu, on toisen pään pakko mukautua siihen.
Olenko siis oman onneni seppä?
Me kaikki olemme enemmän tai vähemmän rikkinäisiä ihmisiä. Meissä on valuvikoja ja säröjä, meistä puuttuu jotakin. Terhi johdatti meitä miettimään sitä, että meillä on taipumus haluta tulla ehjäksi ja kokonaiseksi toisen kautta. Puoliso korjaa särön ja olen ehjä jälleen. Mutta voiko näin olla? Onko toisen mahdollista tehdä toista kokonaiseksi? Toinen ei tee minua onnelliseksi tai onnettomaksi vaan suhtautuminen siihen, mitä toinen tekee tai sanoo.
Tahdon. Sillä tavallahan minäkin lausuin alttarilla. Tahtominen on tekemistä. Minun täytyy yrittää tehdä työtä joka päivä sen eteen, että meillä olisi hyvä olla yhdessä. Ei siksi, että toinen täyttää tarpeeni, täyttää koloni ja saa minut onnelliseksi, vaan siksi, että on hyvä olla yhdessä. Ihminen on ilman naamiota vain syntymänsä hetkellä. Olisi tärkeää pystyä edes raottamaan omia kasvoja naamion alta omalle puolisolle. Joskus olisi hyvä uskaltaa sanoa sen, mistä vaikenee. Tämäkin kirjoitus on tutkimusmatka omaan itseen, tunteiden tunnistamiseen ja tunnustamiseen. Sitä polkua kulkemalla, saattaa päästä lähemmäs itseäänkin.
Jos kannat sisälläsi murhetta tai haluat elämääsi uuden suunnan, voin joka solullani suositella sinua kääntymään Terhin puoleen!
