Apua. Palmusunnuntai yllätti minut. Tiesin kyllä, että se on tulossa, mutten muistanut, että silloinhan pikku noidat kulkevat ovelta ovelle virpomassa ja varpomassa, tuoreeks ja terveeks. Jonkun mielestä kuulostaa kivalta vaihtelulta. Minun mielestäni kuulostaa työsiirtolalta: Hommaa vitsat. Koristele vitsat. Hommaa herkut. Mieti omien noitien varusteet. Päätän, että ensi vuonna olemme palmusunnuntaina jossain muualla, kuin kotona.
Lähden esikoiseni kanssa lenkille. Hän on vilpittömän iloinen siitä, että pyydän häntä mukaan. Yleensä haluan tehdä lenkin yksin, ihan vain sen takia, että saan ajatukseni kiinni. Liiasta miettimisestä ajatukseni lähtevät harhailemaan. Ne karkaavat ja yritän ottaa ne juoksemalla kiinni. Sitä paitsi löimme työkaverin kanssa kättä päälle, että juoksemme Ruskamaratonilla syyskuussa, joten paine treenata alkoi saman tien.
Mitä sitten tapahtui?
Tietenkään 7-vuotias lapseni ei jaksanut juosta tarpeeksi lujaa. Hän puhuu lakkaamatta. Kyselee kaikkea maan ja taivaan väliltä ja ihmettelee maailman menoa. Minulla taas oli hermo kireällä, olin ärtynyt ja väsynyt ja olisin todellakin tarvinnut kunnon hikilenkin nollatakseni tilanteen. Aloin kiukutella lapselleni. ”Jos kerran halusit äidin kanssa lenkille, etkö sitten voi edes yrittää tulla vähän kovempaa. Älä viitsi kiemurrella, jos vaikka auto kohta tulee…” Naps. Tiedostin tyhmän käyttäytymiseni ja lopetin typerän jäkätyksen. Hyppäsin lumihankeen hakemaan vitsoja ja meiltähän pääsi tyttären kanssa nauru.
Ei ole helppoa olla lastentarhanopettaja-äiti. Virpomisvitsojen tasollahan se mitataan, millainen äiti minä olen. Se ei riitä, että teipataan oksaan kaksi höyhentä ristiin. Lapseni haluaa askarrella ja minun tehtäväni on antaa aarteistoni ja osaamiseni hänen käyttöönsä. Järkyttävä tilanne, kun joutuu pakon edessä askartelemaan. Askarteluun pitäisi olla inspiraatio! Piti saada kauniita koristeita äkkiä, eikä se yhtälö ole kovin toimiva. Kellojen siirtämisoperaatio tuli taas yllätyksenä ja minulla oli aikainen lähtö, joten aamuun askartelua ei voinut siirtää.
Istuimme askartelulaatikon äärellä. Liimasimme ja ähersimme, nysväsimme ja taittelimme toinen toistaan kauniimpia koristeita. Kuulin itseni sanovan: ”Älä leikkaa siitä paperin keskeltä, se on kallista paperia. Ei noin, niitä piipunrasseja on sen verran vähän, että tuo ei ole hyvä idea…” Naps. Käry kävi. Taas kiukuttelin lapsilleni. Pinnistelin ja ponnistelin, etten olisi menettänyt hermojani. Kerran ystäväni kanssa sovimme, että tiukan paikan tullen saan kuvitella, että siinä ovatkin hänen lapsensa, ei minun. Hengitin syvään. Selvisin tilanteesta melkein kunnialla.
Askartelutrauma
Minulla on tietty täydellisyyden illuusio joitakin asioita kohtaan. Minun äitini ei koskaan askarrellut minun kanssani. Tai no, kerran askarteli pääsiäisnoidan, mutta ei mennä siihen nyt (anteeksi, äiti!). Jo pienenä tyttönä päätin, että sitten, kun minulla on pieniä lapsia, niin askartelen heidän kanssaan. Olen todella varustautunut. Minulla on aarteisto askartelua varten. Äitiyspakkaus täynnä toinen toistaan ihanampia papereita, pahveja, paljetteja ja koristeita. Olen kerännyt niitä koko elämäni ajan, ne ovat minun ”sitten kun” -askartelutarvikkeita.
Ehkä minun olisi korkea aika luovuttaa koko aarteisto tytärteni käyttöön. Ja antaa heidän askarrella sydämensä kyllyydestä. Samalla voisin rehellisesti tunnustaa, että askartelu ei (aina) ole kivaa.
Askarteluhetki ei välttämättä ole arjen yläpuolella oleva juhlahetki tai pilvilinna, joka jää ikuisesti mieleen.
Iloitsen siitä, miten luovuuteni kumpuaa näissä hetkissä, kun yritän keksiä sisäisille räjähdyksille uusia purkautumisreittejä.
Oletko sinä koskaan yllättänyt itseäsi kiukuttelemasta lapsillesi?
