”Itsehillintää on taito olla huonolla tuulella niin, ettei kukaan huomaa sitä.” Ivar Wallensteen
Minulla ei aina ole tuota itsehillintää. Joskus vain kaikki meinaa ärsyttää. Olo on ahdistava ja kaikki ottaa päähän. Tuolloin en ainakaan kovin helposti osaa pukea sanoiksi sitä, mikä ärsyttää. Ei ole yhtä ainoaa asiaa, jonka voisi selkeästi sanoa syyksi tuohon harmittavaan oloon. Ärsytyksen siis täytyy johtua monista pikkuasioista, jotka on pakko tunnistaa ja tunnustaa, jos aikoo päästä eroon ärsytyksestä.
1. Järjestys
Kestoärsytykseni liittyy tavaroihin, jotka eivät ole oikeilla paikoilla. Mikä ihme siinä on, että itse ei saa mielenrauhaa ennen, kuin paikat on kunnossa? Jokaisella tavaralla on oma paikkansa ja etenkin keittiö on sellainen, että jos pöydillä lojuu hiuspinnejä ja piirustuksia, astioita ja pannulappuja, mitä milloinkin – niin pelkkä silmäys tuohon sekaiseen tilaan tuo harmitusta, joka ei yleensä poistu ennen, kuin saa siivottua paikat kuntoon. Tietysti olisi järkevää rauhallisesti opettaa lapsia viemään tavaroita oikeille paikoilleen – ja toden totta sitä olen yrittänyt tehdäkin, ehkä liiaksi asti.
Mikä tämän ärsytyksen taustalla on? Onko kyse kuitenkin siitä, että itse kokee olevansa (ja tietää ettei ole) se ainoa henkilö maailmassa, joka tavaroiden oikeita paikkoja a) määrittelee b) valvoo. Minulla menee hermot juuri sinä maanantaiaamuna, kun päiväkotiin täytyy viedä taskulamppu, eikä se lamppu ole oikealla paikallaan. Minun elämässäni yksi tärkeä mukavuustekijä on se, että silloin, kun jotakin tarvitsee, se löytyy helposti.
Onko siis kyse kuitenkin siitä, että minussa asuu pieni marttyyri, joka aktiivisuusrannekkeen kanssa kävelee ympäri huushollia bongaillen väärässä paikassa olevia tukkapompuloita. Vai onko kyse siitä, että haluaisin kuulla: Äiti, sinä olet ihana juuri tuollaisena kuin olet.
2. Hyvä olo
Toinen kestoärsytykseni liittyy omaan fyysiseen olooni. Minulla on valtavasti tietoa ravinnosta ja liikunnasta. Ja silti joka ikinen elokuu olen tässä samassa tilanteessa, paino on noussut ja olo on kuin hylkeellä napajäätiköllä. Tämä ärsytys johtuu siis lihomisesta, siihen oleellisesti liittyvästä vaatteiden pienenemisestä, väsymyksestä ja itseinhosta. Näitä asioita ei tietenkään sovi purkaa kenellekään ääneen, joten ne jäävät muhimaan sisälle aivojen sopukoihin ja sydänalaan. Ne kalvavat sisintäni ja riehuvat ajatuksissani – eikä mikään ärsytä enempää kuin se, että kuulen olevani juuri sopivan kokoinen, tai hyvän näköinen tai ettei minusta huomaa, että olen lihonut. Itse sen kuitenkin tuntee.
Tämän täytyy olla geeneissä. Minulla on raskaat luut. Minulla on kilpirauhasen vajaatoiminta. Lukuisia muitakin syitä löytyy, kun vain hetken miettii… Mutta mikä tämän taustalla on? Onko kuitenkin kyse siitä, haluaisin satsata liikuntaan ja omaan hyvinvointiin ja en saa aikaiseksi sitä. Jätän sen viimeiseksi. Huolehdin kaikesta muusta ensin. Olen siis välinpitämätön itsestäni huolehtimisen kanssa.
Onko näissä kestoärsytysaiheessani lopulta pohjimmiltaan kyse pelosta
– hyljätyksi tulemisen pelosta?
Humpsahdan ajatuksissani syvälle, mutta jätän tämän kirjoituksen tähän.
Kiitos, ettei minun tarvitse olla tämänkään asian kanssa yksin.
