Läsnä samassa tilassa
Tulin äitien lepolomalla pohtineeksi läsnäolon paradoksia. Kävimme hyvän keskustelun, jossa oli monta näkökulmaa. Läsnäoloa voi olla niin monenlaista. Joskus riittää se, että on fyysisesti läsnä. Äitinä esimerkiksi voin olla kotona, lapset touhuavat omiaan ja käyvät välillä kysymässä jotakin, halaamassa tai hetken istumassa sylissä – ikään kuin tankilla. Meille riittää tämä hetki, voisimme nauttia siitä. Sen sijaan usein syyllistämme itseämme siitä, ettemme ole tarpeeksi läsnä.
Läsnä myös muissa verkostoissa
Koko perheen kanssa istumme perjantaina Vain elämää -sarjan äärellä. Saatamme herkutella dippaillen suosikkimakujamme ja istumme iltaa yhdessä. Ja samaan aikaan puhelimet piippaavat, vähintäänkin surisevat. Jollakin on asiaa. Mobiililaitteen takana on joko yksi ystävä, tai kokonainen verkosto. Vaatii todellista taitoa olla läsnä kaikilla tasoilla yhtä aikaa. Kaikille riittää tämä hetki, voisimme nauttia siitä. Sen sijaan syyllistämme itseämme siitä, että miksemme vain voisi jutella keskenämme, olla enemmän läsnä toisillemme.
100 % läsnä
Tyttäreni lähti yökylään. Nuorempi polki jalkaa: ”EPISTÄ!” Kunnes sanoin hänelle, että kerrankin hän saa viettää äidin kanssa aikaa. Kysyin häneltä, että mitä hän haluaa tehdä. Pitkän pohdinnan jälkeen hän halusi tehdä kanssani hamahelmillä. Tein päätöksen. Keskittyisin vain lapseeni, tekisin hänen kanssaan hamahelmillä, enkä tekisi mitään muuta. Tilanteesta tuli ihana hetki, saimme yhdessä aikaan hienon pöllön ja tilanne loppui siihen, että lapsi halusi touhuta jotakin yksinään. Enkö voisi nauttia siitä, miten hienosti tuo hetki meni. Ehei. Tämä hieno hetki edellytti päätöstä. Voi elämä! Nyt saan syyllistää itseäni siitä, että enkö oikeasti voi luonnollisesti vain keskittyä johonkin touhuun lapseni kanssa. En, minun täytyy tehdä sitä varten oikein päätös. Eli taas löydän jonkun asian, josta syyllistän itseäni.
Eikö riitä, että on jotenkin läsnä?
Läsnäoloja on niin monenlaisia! Riippuu myös kontekstista, missä ollaan. Ollaanko perheessä vai bändissä, teatterissa vai liikenteessä. Samoin läsnäoloon vaikuttaa oma rooli tilanteessa: Olenko aktiivinen toimija: soittaja, näyttelijä, äiti, työntekijä – vai voinko vain seurata tilannetta ”katsomosta”.
Läsnäolo on ideaalitila. Se on utopiaa, johon ei aina voi päästä. Eikä ole tarvekaan. Onko niin, että ensin pitää uskaltaa olla itselle läsnä, ennen kuin voi olla sitä myös toiselle? Ja itselle taas voi olla läsnä vain siten, että hyväksyy itsensä. Sitä varten täytyy kaivaa luurangot kaapista ja kohdata ne. Täytyy oppia rakastamaan itseään.
Miksi syyllistän itseäni jatkuvasti siitä, etten ole oikealla tavalla läsnä?
Minun sisälläni vain asustaa se hyljätty pieni lapsi, enkä voi sille itse mitään. Olen pienenä tullut äidin hylkäämäksi, eikä tämä kokemus poistu, vaikka olen saanut rakkautta muilta. Niiden, jotka ovat rakastaneet, ei tarvitsisi miettiä sitä, että he ovat epäonnistuneet. Päinvastoin. He ovat vain yrittäneet paikata aukkoa, jonka äidin hylkääminen on jättänyt. Mutta sitä aukkoa ei voi kukaan muu paikata. Eikä tarvitsekaan. Kaikkein tärkeintä on, että lapsi tulee rakastetuksi. Muista kolhuista selviää, mutta siitä, ettei kukaan rakasta, ei selviä. Tämä kokemus on tehnyt minusta sellaisen, kuin olen. Se on syy, miksi syyllistän itseäni siitä, etten ole läsnä. Koska minullekaan ei oltu läsnä ja se sattui niin vietävästi.
Olemme kaikki enemmän tai vähemmän haavoitettuja. Jokaisella meistä on omat kolhumme, omat haavamme, joita emme haluaisi näyttää ulospäin. Myös onnellinen lapsuus on tietynlainen harha, ei kukaan voi olla aina onnellinen. Tähän läsnäolon ongelmaan on sama vastaus, kuin niin moneen muuhunkin ongelmaan. Rakkaus. Kun rakastaa itseään, niin voi rakastaa myös muita ja siten voi olla heille läsnä kaikkein tarkoituksenmukaisimmalla tavalla. Käännetään näkökulmaa!
Ei näin: Kamalaa, miten pimeää nyt on!
Vaan näin: Sytytetään kynttilöitä!
