Keho

Kuvauspäivän antia

Taustakangas on asetettu valmiiksi. Voimaa antava oranssi on valittu etukäteen taustan väriksi. Se ei taistele pinkin mekkoni kanssa vaan nostaa sitä esiin ja tuo kuvaan toivottua iloa ja valoa.

Haluan kuvaan rekvisiitaksi matkalaukun. Se kertoo matkasta, jonka olen kehoni kanssa tehnyt. Koska matka on ollut pitkä ja kuluttava, täytyy myös sen näkyä matkalaukussa, joka on kulunut ja nuhjaantunut reissuillaan – niin kuin minäkin. Silti matka jatkuu yhä! Olen pakannut laukkuun parhaat muistot tähän saakka. Laukku tekee kuvasta tarinan. Laukku saa katsojan kysymään, minne olet matkalla, ystävä?

Mekko on tärkeä osa kuvaa. Olen mekkoihminen ja koko elämänmuutosmatkani olen tehnyt upeita löytöjä DOM-hyväntekeväisyyskirpputorilta. Tämäkin mekko on sieltä. Olen onnellinen siitä, että olen voinut koko ajan ostaa sopivia vaatteita ja samaan tahtiin olen antanut liian suuria vaatteita pois. Kiitos vaan Oulun Dom kaikista löydöistä!

Miltä sitten tuntuu olla kuvattavana? Olo on hieman ristiriitainen. Ensinnäkin tunnen toisaalta kiusaantuneisuutta, kun heti osaa olla oikein. Mihin päin sitä päätä olisi hyvä kääntää, onko tukka hyvin, mihin katson? En voi puhua yhtä aikaa, vaan minun täytyy keskittyä vain tähän hetkeen.

Rehellisesti täytyy tunnustaa, että on paljon mukavampaa olla kuvassa nyt, kuin parikymmentä kiloa pyöreämpänä. Silloin tehtäväni oli lähennä väistellä kameraa. En kestänyt nähdä itseäni kuvissa, niinpä oli parasta olla yleensä itse mieluummin kuvaajana kuin kuvattavana. Tänään on kuitenkin minun vuoroni astua salamavalojen räiskeeseen. Kokemus on jännittävä.

Ensin harjoitellaan ja lämmitellään. Katsotaan valoja ja testaillaan vain. Hengitys ei kulje kovin vapaasti, sillä kohta aletaan tositoimiin. Ota askel eteenpäin. Noin, hyvä. Katso tännepäin. Hyvä. Käännä lantiota tuonne suuntaan, ota laukku oikeaan käteen. Noin, ja nyt uudelleen. Miten voikin olla niin vaikeaa? Normaali käveleminen ja sen jälkeen hitaasti tilanteen pysäyttäminen? En pysty mitenkään ajattelemaan yhtä aikaa jalkojani ja kulmakarvojani, joiden ei saisi nyt nousta ylös. Apua!

Onneksi on digiaika. Jokainen räpsähdys ei syö kallista filminauhaa vaan kuvia voi ottaa paljon. Jonkun ajan kuluttua rentoudun ja alan leikkiä valokuvamallia. Kujeilen ja ajattelen minulle rakkaita ihmisiä. Se näkyy heti kuvista. Ei käy kateeksi mallin työt, hyvin nopeasti tuntuu siltä, että eiköhän siinä jo ole joku hyvä kuva. Jotenkin nolottaa liian kauan samaa tilannetta toistaa. Pikkuhiljaa osaan olla kuvassa ryhdikkäästi mutta rennosti. Vähitellen löydämme kuvaajan kanssa yhteisen sävelen ja kaikki alkaa sujua kuin tanssi.

Valokuvaajalla on hyvin tärkeä rooli kuvaussessiossa. Hän on tärkeämmässä roolissa kuin itse kuvattava, kun hän ohjaa liikkeitä ja auttaa kuvattavaa olemaan luonnollinen ja kaunis. Välillä kuvaaja tulee ihan näyttämään viereen, ehdottaa asentoja ja kääntää minua eri suuntaan. Yllätyn, miten pienellä muutoksella saa ison vaikutuksen aikaan. Kuvaaja sai minut lopulta kokemaan oloni hyväksi ja opin jopa rentouttamaan kasvoni, mikä oli ehkä vaikeinta kuvaussessiossa.

Minua kuvasi Taina Pirttijärvi @kuvailo, kiitos Taina mieliinpainuvasta kuvaussessiosta!

Miksi sitten olin kuvassa? Koska osallistuin kilpailuun. Kisaan Cambridge Voc -kisassa Vuoden nainen -kategoriassa numerolla 4. Äänestämään pääset täältä (linkki vie ohjelman kisasivulle).

Facebooktwitterredditpinterestlinkedin

Saatat myös pitää...

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *