Harva meistä voi tunnustaa, että on kateellinen. Meillä on kovin vähäiset valmiudet tunnustaa itsessämme heikkouksia ja muita häpeällisiä tunteita, jollaiseksi kateuskin voidaan lukea. Kateus voi pulpahtaa pintaan vahingonilona silloin, kun toinen epäonnistuu tai hänen elämästään paljastuu noloja seikkoja.
Kateus toimii hiljaisella ja salakavalalla tavalla. Juuri kukaan sitä kokeva ei tunnusta sitä ääneen, joten olemme vaikealla maaperällä parantaessamme sen aiheuttamia haavoja. Kateutta on helpompi huomata muissa, kuin itsessään.
Kateudella on monia ilmenemismuotoja ja ulospäin suuntautunut ja voimakastahtoinen ihminen ilmaisee sitä eri tavoin, kuin hiljainen ja vetäytyvä henkilö. Naisten ja miesten kateus ilmenee eri tavoin.
Ihmisen ei kuitenkaan kuulu olla täydellisen haavoittumaton, päinvastoin. Kateuden tunnustamisessa piilee mahdollisuus, uuden alku. Koskaan emme kuitenkaan pysty kitkemään kokonaan kateutta pois ihmismielestä. Se on universaali ilmiö, jossa on oleellista se, kuinka kateuteen suhtaudutaan ja mitä siitä seuraa.
Mitä kadehdin? Sitä haluaisin…
Minkälainen minä olen? Minkälainen haluaisin olla? Kateus kertoo usein toiveistamme ja halustamme tehdä asioita oman elämän parantamiseksi. Tunteilla on monenlaisia vaikutuksia.
On niin helppo sanoa sitä, että kaikilla meillä on oma vahvuutemme. Yhtä helppoa on ihmetellä sitä, miksi emme aidosti vain hyödynnä kaikkien parasta osaamista yhteisen hyvän eteen? Kateuden vastalääke on kiitollisuus. Kiitollinen ihminen ajattelee asioista positiivisesti ja iloitsee muidenkin saavutuksista.
Kateudesta voi ja kannattaa puhua. Avuksi voi ottaa Pirkko-Liisa Vesterisen toimittaman Kateus työelämässä
-kirjan (2013).
Tämä kirjoitus on julkaistu Pääskyssä 5/2013.
