Kaikki ei muutu

Istun Helsingin diakonissalaitoksen Aurora -salissa. Salin korkeat huoneet pitävät sisällään monenlaisia tarinoita. Samassa salissa sata vuotta aiemmin istuivat sisaret, jotka olivat päässeet kouluttautumaan diakonissoiksi. Nuoret naiset saivat tuolloin mahdollisuuden toimia oman kutsumuksensa mukaisesti. Silloin oli poikkeuksellista, että naiset ylipäätään pääsivät opiskelemaan. Selaan Viesti -lehteä, sen 123. vuosikerran numeroa, joka kertoo Helsingin diakonissalaitoksen 150-vuotisesta historiasta. Minut pysäyttää otsikko: Kaikki ei muutu.

Mikä ei muutu?

Voi ihmisen lasta. Alastomana hän syntyy tähän maailmaan, eikä saa mitään mukaansa kuollessaan. Mutta mitä tapahtuu siinä välissä? Siinä välissä on elämä. Kaikilla, jotka saavat syntyä.

Yksin emme ole mitään. Kukaan ei selviä elämästään yksin. Tarvitsemme toinen toistamme. Jo vauvasta lähtien meidän on tärkeää saada osaksemme rakastavia katseita. Syliä, lämpöä, rakkautta. Näistä katseista ja siitä puheesta, jota meille puhutaan, muodostuu oman minuutemme pohja.

Ansaitsemme tulla kohdatuksi. Olemme jokainen vailla hyväksyntää siitä, että riitämme sellaisina, kuin olemme. Kasvamme lapsista aikuisiksi ja vaikka paljon muuttuu, niin paljon on pysyvää. Olemme niitä samoja ihmisiä, joita olimme lapsina. Joudumme elämään siinä kehossa, mikä meille on annettu. Meillä on lupa pitää siitä huolta ja tiedämme, miten sitä tulisi kohdella, että se säilyisi hyvänä mahdollisimman pitkään. Vaikka meillä on tietoa, emme aina osaa sitä hyödyntää. Tai vaikka osaisimme, emme kenties pysty, kykene tai halua. Kukaan meistä ei ole täydellinen.

Periaatteessa ihmisellä on halu pysyä siinä, missä hän on. Tuttu ja turvallinen tapa tehdä asioita miellyttää meitä. Ainakin silloin, kun kaikki on hyvin. Silti meille on niin tyypillistä haluta jotakin muuta, kuin sitä mitä on. Eikö tämäkin ole pysyvä asia, joka yhdistää ihmisiä?

Muuttuuko mikään?

Olen viime aikoina pohtinut paljon niitä asioita, jotka tuottavat minulle iloa. Haluan tiedostaa paremmin sen minussa olevan syvyyden, josta joku muu voisi saada jotakin. Eikö juuri toisten palveleminen tuo ihmisen elämään sisältöä? Sitä kautta pääsee käsiksi myös omaan sisimpäänsä ja parhaimmassa tapauksessa saattaa löytää jotakin oleellista.

Olen alkanut tehdä unelmistani tavoitteitani. Pikku hiljaa, askel askeleelta toteutan asioita, jotka ovat minulle tärkeitä. Resursoin niille aikaa ja voimavaroja. Sitä kautta saan varmuutta olla, mitä olen. Ja näin kohdatessani ihmisiä, ollessani heidän seurassaan ymmärrän, että minä tuon tilanteeseen oman persoonani. Haluaisin, että siitä seuraa mieluummin jotakin hyvää kuin pahaa.

Vaikka ajan kuluminen edustaa yhtäältä muutosta, on se toisaalta myös yksi pysyvimmistä asioista elämässä. Vaikka maailmassa tapahtuisi mitä, sekunti sekunnilta aika kulkee eteenpäin. Yön jälkeen tulee aamu, emmekä koskaan voi tietää, millaisia uutisia vaikkapa tämä päivä tuo tullessaan. Elämämme saattaa muuttua juuri tänään. Mutta on yksi, joka ei muutu. Jumala.

Kysyn lapseltani, mitä hänelle tulee mieleen lauseesta: Kaikki ei muutu. ”Maailma pyörii aina samaan suuntaan”, hän vastaa. ”Niin ja vesi jäätyy pakkasella.”