
Kaikki ihmiset jännittävät joskus. Tai jos väittävät, etteivät jännitä enää, ovat varmasti joskus jännittäneet. Valtaosa ihmisistä jännittääkin esiintymistilanteita, mutta myös arkipäiväisemmät tilanteet voivat tuntua jännittäviltä. Minulla on tämän tästä tilanteita, joita jännitän. Taktiikkani on mennä tulta päin – ja käytän myös hengittämisen rauhoittavaa voimaa hyödykseni. Hengittämällä kolmeen laskien sisään, pidättämällä hengitystä hetken ja puhaltamalla hitaasti kuuteen laskien ulos, oireet tasaantuvat. Tunnustan myös rukoilevani jännityksen oireiden lieventymisen puolesta.
Olen ihan samanlainen kuin isäni. Häntä saan kiittää jännittämisen geenistä. Hän kuitenkin on myös idolini sen suhteen, miten hän menee sosiaalisiin tilanteisiin. Hänellä on yleensä takataskussa muutama hauska juttu, jolla saa tunnelman vapautumaan. Nauru rentouttaa ja aika kuluu joutuisasti omaa esiintymisvuoroa odottaessa.
Muistan kerran, kun Topi Sorsakoski ja isä juttelivat keskenään jännittämisestä. Topi tunnusti jännittävänsä ja sanoi, että pahinta on se, ettei tiedä minne kätensä laittaisi. Siksi hänellä oli tapana pitää molemmilla käsillä mikrofonitelineestä kiinni. Hän kuvasi, miten alastomaksi hän koki olonsa lavalla ilman kitaraa ja ns. pystysolistina vaikeinta oli se, ettei oikein tiennyt, miten pitää käsiä luontevasti. Isäkin tunnusti hipeltävänsä mikrofonin johtoa samasta syystä ja olevansa ihmeissään nykyajan langattomien mikrofonien kanssa.
Mitä tapahtuu?
Ihmisen autonominen hermosto jakautuu sympaattiseen ja parasympaattiseen hermostoon. Sympaattinen hermosto on se, joka virittää ihmisen kehon toimimaan silloin, kun tarvitaan lisää aineenvaihduntaa tai on joku muu psyykkinen uhkatekijä päällä. Hengitys kiihtyy, pulssi tihenee, voi tulla muitakin fyysisiä tuntemuksia, kuten punastumista tai vapinaa. Kun tilanne on ohi, parasympaattinen hermosto palauttaa elimistön takaisin lepotilaan.
Keho siis virittyy kohtaamaan haasteen. Sen tavoitteena on nostaa suorituskyky parhaalle mahdolliselle tasolle ja kehon reaktiot ovat merkki siitä, että ihminen on tosissaan, tilanne on hänelle tärkeä. Jos vireystilan nousu on sopiva, ihminen kokee tapahtuman miellyttävänä. Mutta jos jännitysoireet ovat liian voimakkaita, se haittaa toimintaa.
Mikä minua auttaa?

Minä harrastan mielikuvaharjoittelua jännittämisen kanssa. Kuvittelen mielessäni esiintymistilanteen. Seison ihmisten edessä, hengitän syvään. Rauhoitun. Jos minulla on vaikkapa yksi laulu laulettavana, ajattelen, että laulu on viiden minuutin päästä ohi. Muistelen tilanteita, joista olen selviytynyt aiemmin. Ajattelen, että teen parhaani ja sen on riitettävä. Joskus mietin myös sitä, mikä on pahinta mitä voi tapahtua. Mitä sitten, jos ääni tärisee? Se antaa oikeat mittasuhteet siinä hetkessä kauhealta tuntuvalle asialle.
Mitä vähemmän on tilaa yllätysten tapahtua, sitä vähemmän jännittää. Oleellista on se, miten suhtaudun jännittämiseen. Itse en varsinaisesti ahdistu siitä, mutta kärsin oireista, se on selvää. Olen hyväksynyt, että jännittäminen on osa minua. Uskallan sanoa asian ääneen ja olen sitä kautta saanut tukea muilta samassa tilanteessa olevilta. En myöskään pelkää tunnustaa yleisölle jännittämistä. He suhtautuvat myötätuntoisesti ja ovat puolellani esiintymistilanteessa. Etsin yleisöstä ystävälliset kasvot ja katson niitä, niistä tulee hyvä mieli.
Kaikella on tarkoituksensa, jännittämiselläkin. Huolellinen valmistautuminen parantaa onnistumisen edellytyksiä. Tutussa tilassa jännitän vähiten. Kirkossa olen kokenut ensimmäisen kerran sen, että saan käsittämättömän rauhan hetkessä, jossa hetkeä aikaisemmin kävelen hermostuneena edestakaisin. Nyt valmistaudun Lauluista iloa – lauluista voimaa –hyväntekeväisyyskonserttiin, jossa saan taas nousta isäni ja tyttäreni kanssa samalle lavalle. Sydämeni hakkaa odotuksesta ja jännityksestä, mutta tiedän saavani rauhan.
Lue lisää esiintymisjännityksestä täältä.




