Keho

Ihmisessä on kaikki värit

Kuva: Pixabay

Ville Tolvanen jakoi parin vuoden takaisen kirjoituksensa, jossa hän kuvasi ihmistä risteilevien tunteiden maatuskaksi. Takerruin tähän ajatukseen. Ryhdyin ihan toden teolla miettimään, millaisia kerroksia minun sisälleni kätkeytyy.

Pääsen heti kiinni siihen kaikkein suurimpaan ja uloimpaan kerrokseen, mikä näkyy kaikille. Sehän on sievä ja siisti, hieman pullea ehkä – mutta ryhdikäs ja aikaansaapa. Se on minusta se aikuisin kerros ja se näkyy myös ulospäin. Mutta kun päällimmäinen kuori otetaan pois, paljastuu alta ihan samannäköinen, silti erilainen kerros.

Maatuskan monet kuoret

Aikuinen Harriet astuu tyynesti hälyiseen tilaan. Silti lapsi sisälläni ihan oikeasti miettii, miksi ihmisten täytyy olla niin ilkeitä toisilleen. Asiat riitelevät, sanotaan. Mutta ihmisten ei tarvitse riidellä. Lapsi sisälläni ei voi ymmärtää, että näin on. Miten niin? Ihmiset niitä asioita suustaan päästävät. Tai yleensä eivät edes päästä, vaan touhuavat ilkeitä tekojaan kuorensa alla. Päällimmäiset kerrokset hymyilevät maireasti toisilleen, mutta sisällä saattaa olla ihan toisenlaisia tunteita.

Olen aivan liian pieni siihen, että ohittaisin ilkeät puheet minusta vain olankohautuksella. Olen ihan liian yksinkertainen sellaiseen, etten välittäisi niistä. Mutta haluan sanoa, että olen kasvanut juuri näiden ikävien puheiden kautta. Olen joutunut ehkä liikaa näyttämään, mihin minusta on. Ja se on välillä aika uuvuttavaa. Silti olen kiitollinen kaikesta, sillä tiedän, että kaikella on tarkoituksensa.

Yksi kerros minusta on ihan varmasti kamala äiti. Yhtä lailla minusta tosin löytyy se ihana äiti. Tuo kamala äiti kuitenkin joskus tulee väkisin kuoren läpi. Kuin alkuasukas, hän marssii esiin ja ottaa tilan haltuun. Pyytämättä ja ilman lupaa. Ehkä kyseessä ei olekaan mikään normaali tilanne, vaan riitti. Tämä kamala äiti saa minut välillä ryömimään lasteni edessä. Onneksi hän osaa pyytää anteeksi, kun tekee väärin. Kaikki eivät osaa.

Ihminen on toiselle peili

Kun pohdin näitä omia, erilaisia roolejani, oivallan jotakin oleellista. Riippuu paljon myös toisesta ihmisestä, millainen uskallan olla. Onko minulla rohkeutta näyttää parastani? Uskallanko tunnustaa häpeäni tai pelkoni? Kasvuahan ei tule ennen, kuin uskallan yrittää jotakin enemmän, mihin luulen pystyväni. Minussa on intohimoa. Olen monella tapaa lahjakas ihminen. Kun sisäinen tuleni roihuaa ja kohtaan toisen samanlaisen luonnonlapsen, saamme yhdessä aikaiseksi mitä vain!

Kuva: Kaisa Sirén

Entä jos menisin yksinäni metsään? Millainen silloin olisin? Olisiko aidoin ja paras versio itsestäni? Tai entä, jos tietäisin, että elämää on jäljellä enää muutama viikko? Mitä haluaisin vielä tehdä? Kenen kanssa viettäisin aikaa? Haluaisinko vielä tavoitella jotakin? Ainakin minä kirjoittaisin. Dokumentoisin ajatuksiani viimeisistä hetkistä. Ehkä sitten uskaltaisin kirjoittaa juuri sen, mitä ajattelen.

Teimme Ronja -siskojen kanssa hyväntekeväisyyskonsertin. Solistina oli upea Inga Söder. Tänä vuonna keräämme rahaa saattohoitopotilaiden ja heidän omaistensa hyvinvoinnin lisäämiseksi. Oma roolini konsertin onnistumiseen oli varsin pieni, mutta pääsin kuitenkin kuulemaan erilaisia tarinoita saattohoitotilanteista. Ei ole merkityksetöntä miten ja millaisessa ympäristössä ihminen elämänsä viimeiset viikot tai päivät viettää. Ihmisen elämä on aina ainutlaatuinen.

Ja tiedätkö, minusta tuntuu, että meissä jokaisessa ihmisessä on kaikki värit. Riippuu valosta, millaiselta nämä värit näyttävät ulospäin.

Lue Villen maatuskatarina täältä.

Facebooktwitterredditpinterestlinkedin

Saatat myös pitää...

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *