Makustellaanpa maanantaiaamun ratoksi sanaa omatunto. Minun oma tuntoni, ihan ikioma. Tunto siis viittaa tunteisiin. Ja silloin, kun ”omatunto kolkuttaa” tuntuu vahvasti joltakin. Miltä?
Omatunto on sanana sellainen, että se viittaa oikeaan ja väärään, sisällämme olevaan tietoon siitä, mikä on hyvää tai pahaa. Omatunto on kaikilla hyvin yksilöllinen. Kaikki me teemme joskus väärin, mutta toinen saa tunnontuskia pienemmästä asiasta, kuin toinen. Vasta silloin, kun kadumme jotakin, kohtaamme omatuntomme.
Ruotsin kielellä omatunto on ”samvete”. Sanasta tulee ihan totaalisen erilainen merkitys käännöksen perusteella. Yhteinen tieto. Yleinen tietämys. Eli 
se, minkä yhteisö määrittelee oikeaksi, on oikein. Suomalaisten omatunto on jotenkin jo sanana tuomitsevampi, kuin ruotsalaisten.
Puhutaan yleisesti huonosta omastatunnosta esim. silloin, kun tehdään liikaa töitä tai syödään liikaa. Yksi kantaa huonoa omaatuntoa shoppailusta, toiselle se on kevyttä ajanvietettä. Joku kokee huonoa omaatuntoa nauttiessaan viiniä, toinen tirpoo sitä kaksin käsin. Huono omatunto on läheistä sukua heikolle itsetunnolle.
Mutta milloin puhutaan hyvästä omastatunnosta? Ei juuri koskaan. Ihmekös tuo, että sydänjuurissamme on tämä kielteinen ajattelu niin lujassa. Uskon siihen, että ihminen voi tietoisesti harjoitella positiivisen näkökulman valintaa. Vaikka tiedämme, että myönteinen ajattelu tuo paremman mielen, silti joskus on apea mieli ja surullinen olo. Ja siitäkös sitten tulee huono omatunto.
Armoa! Ilman armoa olisin pulassa.
