Kysyin tyttäriltäni, mitä he ajattelevat onnellisuudesta. Kuusivuotias sanoi, että se on sitä, kun on hyvällä mielellä. Kysyin häneltä, että onko hän onnellinen. Olen! Hän huudahti ja halasi upouutta pandakarhuaan, jolle hän juuri oli antanut nimen Papu. Saaminen on kivaa, ajattelin. Ja ihmisen varmaan voi hetkellisesti tehdä onnelliseksi – tai ainakin iloiseksi se, kun hän saa jotakin kivaa, mitä luulee tarvitsevansa.
Oletko sinä onnellinen, kysyin kahdeksanvuotiaalta. Ihan. Hän vastasi ihan. Minkälainen on ihan onnellinen ihminen? Ainakin jos joku juttu on ihan kiva, niin se on aika tavallinen juttu. Hän tarkensi, että onnellisuus on sitä, että on iloinen jostakin asiasta. Ei välttämättä tavarasta, vaan jostakin tapahtumasta. Hän jännitti seuraavan päivän talent -esitystä ja huolehti, että mitenköhän suoriutuu siitä. Mietin, miten paljon haasteelliset tilanteet vaikkapa työssä vaikuttavat siihen, kuinka onnelliseksi koemme itsemme. Mikä viisaus asuu lapsissa!
Onnellisuus on vaikea laji. Mistä hyvä elämä muodostuu? Miten elää niin tarkoituksellista elämää, että voi hyvin ja kukoistaa? Yritänkö ehdoin tahdoin poistaa elämästäni kaiken kielteisen? Voiko ihminen vain päättää, että hän lopettaa ainaisen valittamisen?
Deci & Ryan (2000) ovat kehittäneet itseohjautuvuusteorian, jonka mukaan ihmisellä on kolme sellaista perustarvetta, joiden tavoitteleminen lisää hyvää oloa ja onnellisuutta. Näitä ovat vapaaehtoisuus, kyvykkyys ja yhteenkuuluvuus. Jos ihminen saa valita itseään kiinnostavia asioita ja hän saa kokemuksen siitä, että hän on taitava siinä, mitä hän tekee ja sen lisäksi hän kokee, että hänestä välitetään, hänen elämäntyytyväisyytensä lisääntyy.
Jokaisesta meistä löytyy myönteisyyttä, optimismia ja toiveikkuutta. Kykyä innostua ja kiinnostua uusista asioista, kykyä iloita ja rakastaa. Kyse voi olla myös näkökulmasta. Jos minun pitäisi valita, olenko sairaanhoitaja vai terveydenhoitaja, olisin mieluummin jälkimmäinen. Sillä on ennaltaehkäisevä kaiku, hyvinvointia edistävä ja ennakoiva. Terveydenhoitajan voi kohdata ihan hyvässä kunnossa. Sairaanhoitajan taas kohtaa vasta sitten, kun on jo pulassa. Pääasia kuitenkin, että kohtaa jonkun.
Huippuhetket onnellisuuden vahvistajana
Sain viikonloppuna olla todistamassa yhtä ystävän elämän huippuhetkeä. Hän väitteli tohtoriksi ja järjesti vastaväittäjän kunniaksi karonkan. Ihmeellinen ilta sai minut ajattelemaan elämän hetkellisyyttä – sitä, miten vuosikausien pitkäjänteinen työ onkin ohi yhdessä hujauksessa, tai siltä ainakin tuntuu. Tokihan osaaminen, tai ainakin tutkinto jää ihmisen ikuiseksi pääomaksi, vaikka juhla on ohi. Kuitenkaan mikään yksittäinen saavutus ei tee ihmistä onnelliseksi.
Elämässä on huippuhetkiä. Ja välillä taas on jotain ihan muuta. Eihän kukaan voi koko ajan huippuhetkestä toiseen elää, pakko nähdä arkeakin välillä. Lainaan taas Jaria. Arki ilman pyhää on sietämätöntä. Pyhä ilman arkea on hurskastelua. Mutta ei onnea piilotella tarvitse. Paitsi ehkä niiden mielestä, jotka vieläkin opettavat: Kel´ onni on, se onnen kätkeköön…
Onni, kerro minulle, jos tulet, mistä minä sinut tunnen?
Onko sinulla ruusu korvan takana? Silmissä kolme valtamerta, huulilla kuuden kevään linnut ja naurulle tuoksuvat tuulet?
Onni, jos minä nukun, herätä minut, ravistele tyhjäksi minun surujeni pähkinäpuu.
Onni, kun se saapuu, se kantaa suurta säkkiä sylissään.
Siihen se minun murheeni kätkee kaikki, virran vietäväksi heittää.
Tommy Taberman.
