Kuulen tuttuakin tutumman tekstin.
Siihen aikaan antoi keisari Augustus käskyn…
Välittömästi, kuin taikaiskusta voin teleportata itseni Norvajärven ala-asteelle. Ylläni on valkoinen mekko, johon vyö on kyhätty hopeanvärisestä joulukuusen koristenauhasta. Samasta nauhasta on punottu hiuksilleni seppele. Olen enkeli. Odotan folioon kääritty kynttilä kädessäni, että saan laulaa Enkeli taivaan -virren.
Veistopenkkien päälle on rakennettu lava. Sen tekeminen on vienyt aivan kohtuuttoman kauan suhteutettuna siihen, että lavaa tarvitaan vain joulujuhlaa varten. Vai veikö sittenkään? Ehkä sen rakentaminen oli parasta jouluun valmistautumista. Ehkä sen rakentaminen oli kaiken vaivan arvoista jo siitä syystä, että minulle jouluevankeliumi jätti syvän muistijäljen. Viimeisestä esityksestä on aikaa 36 vuotta ja silti osaan jouluevankeliumin melkein ulkoa.
… valtakunnassa oli toimitettava verollepano…
Jään pohtimaan, mikä hyvä asia on vaatinut veronsa minun elämässäni. Hyvän olon metsästys. Se on vaatinut veronsa. Sitä metsästäessäni olen kokeillut jos jonkinnäköisiä jippoja. Olen saanut innostua milloin mistäkin dieetistä ja juuri ennen kuin olen päässyt taas tavoitepainoon, olen ikään kuin heittänyt hanskat tiskiin. Todennut, että nyt on hyvä ja palannut vanhoihin ruokailutottumuksiin.
Olen syöttänyt itselleni paljon pajunköyttä. Yksi aivan erityisimmistä kuuluu: En ole liikuntaihminen. Musiikki on pelastanut minut urheilulta. Hä! Mitä soopaa! Huvittavinta on, että kaikki nämä vuodet uskoin itsekin itseäni.
Ehkä tällä kertaa juuri tuo pieni yksityiskohta, itselleni todeksi tullut entinen valhe on minun kriittinen menestystekijäni. Minähän olen liikuntaihminen!
…tämä verollepano oli ensimmäinen…
Tämä itselleni syötetty pajunköysi, etten muka ole liikuntaihminen on vaatinut veronsa. Ehdin elää yli 48 vuotta, ennen kuin opin tämän: olen liikuntaihminen.
Tämä kirjoitus on syntynyt Minun tarinani Raamatun inspiroimana -kirjoituskurssilla Oulujoen pappilassa. Kurssin ohjaajana on tarinapappi Satu Kreivi-Palosaari.
