Voi ihmisen lasta. Sitä ottaa päähän ja harmittaa, hermo on tiukalla ja tympäisee. Milloin mistäkin asiasta. On liian paljon töitä tai liian vähän töitä. On liian vähän rahaa ja liian paljon asioita, joita haluaisi tehdä, muttei koskaan voi. On sekamelska paitsi omassa huushollissa, myös syvällä sisällä, omassa sydämessä. Kuljemme jaksamisemme äärirajoilla ja pelkäämme, että milloin päässä napsahtaa lopullisesti. Eihän vain taas ole maanantai?
Ei ole ihmistä, jota ei koskaan harmittaisi. Eivätkä kaikki päivät voikaan tuntua juhlapäiviltä. On askaroitava arjen töissä ja tehtävä myös niitä ikäviä pieniä rutiineja, joita ilman mieluusti toisinaan olisimme. Mutta millaisina ihmisenä haluamme näyttäytyä ystäviemme edessä, työkavereina tai perheessä? Ei kai kukaan halua olla tuo tympääntynyt valittaja. Silti joku on.
Minä olen niitä, joilla toisinaan siunauksen sini kantaa silmänkantamattomiin. Joskus taas meinaa harmitus ottaa niskalenkin. Yritän aina nähdä asioista valoisan puolen. Voimme vaikuttaa itse niihin argumentteihin, joita tuomme julki. Jos toisimme julki enemmän positiivisia asioita, uskoisin tämän hyvän kehän kasvavan ja tuovan jonkun toisen eteen taas jotakin hyvää.
Olen onnekas, sillä löysin tieni Jari Sarasvuon kurssille. Siellä olen saanut todellisia työkaluja harmituksen puolittamiseen. Minulla on kokonainen työkirja, harmituksen puolittamisen pitkä oppimäärä, jonka kannessa on motto:
Harmitus versoo siitä, että vastustaa sitä mitä on, muttei tee asialle mitään. (Jari Sarasvuo)
Olen oivaltanut sen, ettei kukaan muu, kuin minä itse, voi vaikuttaa siihen, miten työviikkoni alkaa. Olen oivaltanut onnen, se tulee hyvän tekemisestä toisille. Se tulee kiitollisuudesta ja rehellisyydestä. Ihminen itse voi päättää mihin hän keskittyy.
