ASENTOOOOO! – LEPO! Tämän komennuksen minä olen kuullut niin monta kertaa. Ensin otetaan oikein yliryhdikäs, jäykkä asento, kantapäät yhteen ja kaikki lihakset jännitetään. Silmämunatkin pullistuvat päässä. Ja hetken päästä se muutetaan levoksi. Käskystä. Vain pienellä jalan siirrolla, hengittämisellä ja ryhdin löysäämisellä muutetaan asento levoksi. Miten pieni ero onkaan levolla ja asennolla.
Lepo.
Mitä se oikein tarkoittaa? Onko se sitä, ettei tee mitään? Kuinka kauan ihminen voi olla tekemättä mitään ja olla tyytyväinen tilanteeseen? Vai voisiko ajatella, että sekin on lepoa, että tekee jotain sellaista, mistä nauttii? Itse liitän lepoon sellaisia asioita, kuten pysähtyminen, irti päästäminen ja uudistuminen. Lepo on minulle sitä, että ehdin ajatella rauhassa. Ja rukoilla.
Lepo merkitsee eri ihmisille eri asioita. Nauttisin suunnattomasti riippumatossa kirjan lukemisesta, mutta tiedän, että esimerkiksi äidilleni se olisi kidutusta. Mennä nyt riippumattoon lukemaan kirjaa! Onko järjettömämpää kuultu.
Lepoon saatetaan liittää helposti vääränlaisia ominaisuuksia, kuten laiskuus tai velttous. Totuus taas on päinvastainen. Jos ei lepää, ei saa mitään aikaiseksi. Muuta kuin korkean leposykkeen.
Liika kiire tukahduttaa.
Tarvitsen lepoa silloin, kun minulla on liian paljon keskeneräisiä asioita tai liian vähän unta. Jotenkin kornilta tuntuu, että kaiken pitäisi tapahtua niin äkkiä. Pitääkö juuri pysähtymisenkin olla äkkipysähdys, eikö ole mitään lempeämpää tapaa pysähtyä? Täyttyykö lepo kiireellä silloin, kun mietimme levätessämme, mitä kaikkea meillä on tekemättä?
Montaako nappulaa olet painanut tänään? Tietokoneen, kännykän, kaukosäätimen, kodinkoneiden… painamme niin monia nappuloita päivän aikana, ettei ihme, että tämä elämä tuntuu välillä ihan ON-OFF -elämältä. Mutta ehdimmekö palautua kaikesta kouhotuksesta?
Joku voi leuhkia sillä, kuinka vähällä unella hän selviää. Joissakin asiayhteyksissä käytetään ilmausta 24/7 – eikö sekin ole ihan utopistista? Eikö meillä ole aikaa levätä?
Sitten kun…
Lepo on meille jotakin sellaista, joka täytyy ansaita. Kunhan ensin teen tuon ja tuon, niin sitten voin levätä. Kun talven painan oikein kunnolla töitä, niin kesällä sitten voi levätä. Jos puristan itseni loppuun viikolla, onko minusta viikonloppuna edes lepäämään?
Mietipä hetki sellaista ihmistä, jolla ei ole kiirettä. Tunnetko sellaisen? Mieleeni nousee joku vanha ja viisas ihminen. Mutta ei kai kiire ikään liity?
Muistan lapsena usein toistuvan tilanteen: minä leikin ja isä nukkui päiväunia. Miten turvallista siinä oli leikkiä. Isän tasainen hengitys toi tilanteeseen rauhan. Hän nukkui melkein joka päivä päiväunet. Onko ydinsana sittenkin rytmi? Hengityksen rytmi, työn ja levon rytmi, unen ja valveen rytmi? Isäni onkin muusikko, hänellä todella on rytmitajua – ehkä hän siksi osaa nukkua myös päiväunia. Eikä hänellä juuri koskaan ole kiire.
Silloin, kun lepäämme, tapahtuu paljon. Ja kaikki se, mitä levon aikana tapahtuu, jäisi tapahtumatta, jos emme lepäisi. Moni ongelma ratkeaa kuin itsestään levon aikana. Jos vain painamme menemään, emme näe, miten ihmeellinen elämä on. Sen äärelle kyllä kannattaisi aina välillä pysähtyä. Niin Jumalakin teki, kun maailmaa loi. Hän lepäsi yhden päivän.
Elämässä on aina joku kesken. Tässä ajatuksessa on hyvä levätä.
