
Jotain on pahasti pielessä, sillä olen joka ikinen uudenvuodenpäivä tässä samassa tilanteessa. Joulukuu on hyökännyt kimppuuni järein asein. Se oli sonnustautunut parhaimpaan pikkujouluvarustukseensa, mukanaan makeimmat suklaaherkut kultaisiin, rapiseviin papereihin käärittynä. Niitä se yksi kerrallaan tarjoili minulle kuin salaa. Ja minähän nautiskelin, suurimman osan itseltänikin huomaamatta.
Suklaan lisäksi rakastan tuoreita, rapeita joulutorttuja. Luumuhillolla, totta kai. Pahinta on se, että ne syntyvät kuin itsestään, sillä lapset osaavat tehdä niitä itse. Kaikkialla minne menen, on tarjolla toinen toistaan erikoisempia konvehteja. Montakohan rasiaa löytäisin vielä kaapistani, jos uskaltaisin katsoa sinne? Tuntuu siltä, että olisi järkevämpää mennä itse sinne kaappiin.
Miten noloa!
Päällimmäinen tunne on häpeä. Miten noloa olla taas tässä! Miten noloa, kun vaatteet eivät istu. Osa ei edes mahdu päälle. Tilanteen nolouskertoimen nostaa korkeammalle oma personal trainer ja ryhmävalmennusporukka, jonka kaikki muut jäsenet hehkuttavat liikunnan ilosta ja superhyvistä tuloksista. Kuntokeskuksen kuukausikortti löytyy treenikassista, miten noloa tunnustaa sekin. Joulukuussa tein paljon töitä, se on totta. Kiire on huono tekosyy.

Eniten kärsin pimeästä. Minulle, kesäkuun lapselle, valo on tärkeä asia. Kun aurinko alkaa paistaa, minä synnyn uudelleen. Pimeällä on pakko sytyttää paljon kynttilöitä, niiden valossa on mukava mussuttaa. Pimeässä on helppo olla pettynyt. Mutta nyt ei auta itkeä. Häntä pystyyn vaikka hakaneulalla, sanoisi pikkusiskoni Pilvi.
Yksin ei kukaan pärjää
Nyt tarvitsen ystäviä. Sellaisia, jotka osaavat rohkaista ja kannustaa. Sellaisia, jotka tietävät, mistä puhun. He ovat olleet tässä samassa tilanteessa ja tietävät, miltä minusta tuntuu. On helppo ampua alas uusi elämä vuoden ensimmäisenä päivänä. Entä jos ammun taivaan tuuliin ajatuksen laihduttamisesta ja ottaisin kiinni ystäväni Tuija Kauppisen neuvosta: Älä kiellä, vaan korvaa paremmilla vaihtoehdoilla. Joko vihdoin nyt olisi aika uskoa tämä neuvo? Tuija kirjoitti mainion kolumnin juuri minulle – ehkä sinullekin. Sen otsikko kuuluu: Älä tee tätä uudenvuodenlupausta. En tee, lupaan sen.
Kun puhutaan riippuvuuksista, on vertaistuki kultaakin kalliimpaa. Eikö ensimmäinen askel ole aina se, että todetaan tilanne, kuvataan se rehellisesti ja mietitään uusi suunta? Vaikka olen hieman pullea, olen silti ihan kivan näköinen. Ainakaan minulla ei ole nyt kiire, sillä harjoittelen elämänhallintaa. Johan se on nähty, etteivät laihdutuskuurit toimi. Lempeästi puhun itselleni kauniilla sanoilla ja ajatuksilla. Hengitän syvään. Olkoon tämän vuoden teema ARMOA!





Unohda kuurit. Unohda itsesi. Elä tätä päivääsi iloisena, siitä, että se on lahja. Olen sairastanut bulimian parikymppisenä ja tiedän, että uusi elämä ei ala itsensä tarkkailulla. Armo on toinen todellisuus, se tulee häpeään ja hyväksyy senkin. Suurin virtuaalinen halaus Sinulle juuri nyt❤ Luuk. 6:36 Siskosi Seia
Kiitos, Seia <3 Riennän Raamattuni ääreen samantien! T: Harriet
Voi Harriet-rakas, komppaan sua täysin ja samassa veneessä ollaan!!!! Aivan kuin olisin lukenut omia ajatuksiani, näin se vain on….mutta oottappa kun kevätaurinko alkaa paistaan niin meillä alkaa virrat nousta ja sit me lähetään liikkeelle. Nautitaan nyt näistä kynttilöiden valoista ja syyään kaikki konvehdit poies, on se kumma, ettei niitä voi millään roskikseen laittaa, ainaki pittää avata se rasia.
En ehken pysty sua tän enempää komppaan, mut ainakin haluan kompata, sua, ihana ystäväni.
Kiitos tästä viestistä! Yhdessä eteenpäin, päivä kerrallaan <3 T: Harriet