Haikeus on kolkutellut olkapäälläni jo pidemmän aikaa. Nyt se koputtelee kovempaa, muistuttaa suurista, pienistä asioista. Mitä olen onnistunut tähän mennessä antamaan lapsilleni? Mitä he ovat saaneet minulta elämänsä reppuun? Rohkeutta he totisesti tarvitsevat tällaisena syksynä.
Aina, kun on ensimmäinen koulupäivä, sataa vettä, tuumaa kuopukseni. Hyvä, ajattelen. Eivätpä kyyneleet erotu niin selvästi poskiltani. Ajamme uutta koulutietä pyörällä. Olemme harjoitelleet reittiä koko viikon, sen varrella on monta risteystä ja paljon vaaran paikkoja. Kun vain aikuiset pyöräilijät huomioisivat nämä pienet, jotka saattavat muuttaa äkisti ajolinjaa. Jotka eivät ehkä aina muista näyttää käsimerkkiä. Autoilijat Oulussa ovat käyttäytyneet koko viikon esimerkillisesti. Ajavat varoen tiedostaen pienet tiellä liikkujat. Rukoilen suojaa kaikille pienille koululaisille ja kärsivällisyyttä ja rauhallisuutta autoilijoille.
Turvallista matkaa!
Koulun lähellä näen poliisin valvomassa liikennettä. Koskaan en ole ollut niin iloinen nopeusvalvonnasta! Ihana, että olette täällä! Huudahdan poliisille kiitoksen ja itku kuristaa kurkussa. Yritän olla reipas. Tyttäreni lukitsevat pyöränsä satojen pyörien sekaan. Koulun piha kuhisee lapsia ja aikuisia. Toinen tytöistä näkee yhdet tutut kasvot ja ilahtuu niistä. Toinen sanoo, että minä en tunne täältä vielä ketään, mutta varmaan tutustun vielä. Hän painautuu lähelleni, turvaa hakien.
Kunpa voisin järjestää heidän asiansa. Kunpa voisin etsiä heille ystäviä nyt heti, sellaisia, jotka leikkivät ja voivat olla heidän kanssaan koulun jälkeen. Mutta tiedän, että nyt heidän on tehtävä se itse. Pelkään, että joku kiusaa minun pikkuistani. Loukkaa ja sanoo jotakin ikävää, josta jää kolo ja tulee paha mieli. Enkä minä olisi siinä heti lohduttamassa ja suojelemassa.
Lapseni löytävät paikkansa oman luokkansa jonossa. Heitä jännittää, mutta ihan varmasti minua jännittää enemmän. Kunpa opettajalla olisi viisautta nähdä minun lapsissani olevat lahjat. Kunpa hän osaisi paitsi opettaa, myös kannustaa ja rohkaista heitä leikkimään. Kunpa opettaja näkisi lapseni kasvoista, milloin tämä tarvitsee apua. Uudessa koulussa ei ehkä heti uskalla kysyä. Kunpa opettaja oikein erityisen huolellisesti miettisi juttuja, että luokkaan tulisi hyvä ryhmähenki, eikä ketään jätettäisi yksin.
Näen tutun opettajan tulevan koulun pihalle. Hän on kuin magneetti, lapset juoksevat hänen syliinsä. Heillä on selvästi ollut ikävä. Minunkin tekisi mieli juosta hänen kainaloonsa, itkeä ja kertoa, miltä minusta tuntuu. Onneksi tunnen hänet, ajattelen. Helpottava ajatus, vaikkei hän minun lapseni opettaja olekaan. Opettajat kantavat oman luokkansa kylttiä ja luokat pujottelevat sisälle. Seuraan katseellani lastani, kunnes he ovat hävinneet keltaisen kivitalon uumeniin. Vilkutan varovasti, yritän hymyillä. Varmaan kaunista kauempaa katsottuna.
Minä nielaisen. Lähden ajamaan pyörällä sateen yltyessä. Kyyneleet kastelevat poskeni. Enää minun ei tarvitse yrittää olla reipas. Toisena aamuna minulla on jo vähän helpompaa. Olen onnellinen, että lapsillani on toisensa. Isosisko, joka tulee luokse, kun näkee, että pikkusisko seisoo yksin. Nämä ovat tärkeitä hetkiä heidän sisaruutensa matkalla.
Voi lapseni. Kaikki on muuttunut. Loma on loppunut. Eilen vielä katsoin teitä, kun uitte meressä. Siellä te olitte milloin mitenkin päin, välillä jalat pystyssä, välillä iloisesti pärskytellen, aaltoja vasten kaatuillen. Miten suurelta ja valtavalta meri näyttikään! Miten ihanalta se tuoksui! Olitte siellä kuin yhtenä pienenä pisarana, täynnä kesän iloa ja auringon lämpöä. En voinut olla ajattelematta elämän merta. Toivottavasti se kohtelisi teitä lempeästi. Ei myrskyäisi kovin usein, vaan antaisi myös tasaisia päiviä.
Äitinä niin pieni, Harrietti
iloisia koulupäiviä tytöille! turvallisia koulumatkoja! Kaunista syksyä koko perheelle!