”Lapsuus se on korvaamaton, paljon mä sain, siks´ kiitän sua vain…”
Tyttäreni lauloi tänään äideille ja isoäideille mummomuskarissa. Monen mummon silmäkulma kastui. Yhdellä papalla pääsi iso itku. Muistot tulvahtivat mieleen.
”Rakkaudestaan, voimaa mä saan. Äideistä parhaimman sain…”
Katson tytärtäni. Hän laulaa rohkeasti ja ottaa kontaktia yleisöönsä. Säestän häntä kitaralla ja ehdin ajatella, miten kaunis hän on. Hän katsoo minuun ja hymyilee. En varmasti ole paras äiti. Mutta ehkä olen paras äiti hänelle.
”Hän ymmärtää ja lohduttaa, laulun tään hän nyt saa…”
Jos jotakin haluaisin, niin haluaisin ymmärtää lastani. Muistan oman tuskani, kun lapsena ajattelin, ettei äiti ymmärrä. Minun lapsuuteni olikin siinä mielessä erilainen, ettei äiti ollut lähelläni. Äiti muutti Ruotsiin, kun olin vielä pieni. Kun kaipasin häntä, menin isän luo itkemään. Ja isä otti minut lähelleni, silitti tukkaani ja sanoi: Sinun äitisi on niin kaunis. Ja hän rakastaa sinua. Jos itku ei meinannut siltikään loppua, isä jatkoi: Älä itke,isä ostaa sinulle variksen.
Lohduttava äiti
Mutta vielä tärkeämpää, kuin ymmärtää, on lohduttaa. Silloin, kun lapsella on surullinen mieli, on tärkeää saada purkaa se jollekin. Vaikka suru ei olisi suuren suuri, on etuoikeus voida kertoa siitä jollekin. On tärkeää tulla kuulluksi ja tulla kohdatuksi. Ettei tarvitsisi nielaista itkua ja teeskennellä, että kaikki on hyvin. Tärkeää se olisi toki aikuisellekin.
Olen nähnyt äitiäni elämässä niin vähän. Luulen muistavani kaikki ne kerrat. Olin onnekas siksi, että vaikka oma äitini lähti, sain kuitenkin tilalle aikuisen, jota aloin pian kutsua äidiksi. Silloin, kun olin häneen pettynyt ja vihainen, kuuntelin Tarja Ylitalon Mua kuule, äiti -kappaletta. Silloin ajattelin biologista äitiäni ja uskoin, että jos hän olisi ollut luonani, kaikki olisi hyvin. Lauloin tuota laulua Tarjan mukana ja jossakin vaiheessa purskahdin itkuun. Tuon laulun kautta sain käsitellä vaikeita tunteita, ikävää ja vihaakin.
***
”Oi äiti voitko hetkisen, sä viettää kanssain leikkien? Näin pyytää lapsi äidiltään, on katse kirkas silmissään. Voi kulta, varmaan tiedät sen, mun täytyy mennä ehdi en. Pois kääntyy lapsi murheissaan, vain pieni nalle seuranaan…”
***
Tuo laulu on järkyttävän surullinen. Laulun lopussa lapsi sairastuu ja äiti ei sittenkään ehdi olla lapsensa kanssa. Lopulta lapsi kuolee ja äiti ymmärtää, mitä hän on menettänyt
… mut saada ei voi takaisin, pois on, pois kaikkein kallehin…
Kaksi äitiä
Äitienpäivänä uppouduin ajattelemaan äitejäni. Toinen on elämässäni ja olemme paljon tekemisissä. Hänen kanssaan jaamme paljon asioita ja hän on läheltä seurannut minun elämääni ja kipuani ilman biologista äitiä. Mutta kuten tämäkin kirjoitus osoittaa, on äiti aina jollain tapaa mukana lapsensa elämässä. Huolimatta omista ratkaisuistaan, hän jättää jälkeensä jotakin. Kysymyksiä. Muistoja.
Tänään menimme mummolaan ja lauloimme tyttärieni kanssa äidille Äideistä parhain –kappaleen. Siinä tulin samalla laulaneeksi molemmille äideilleni! Uskon, että jokainen äiti haluaisi olla paras äiti omalle lapselleen. Sydämestäni kiitän molempia äitejäni. Ilman heitä en olisi tällainen äiti.
